Olen juuri lukenut Dietrich Bonhoefferin kirjan ”Kirjeitä Vankilasta”.
Kirjan sanoma ja sen esittämä ongelmavyyhti on hyvin mielenkiintoinen. Lukija joutuu kysymään itseltään onko tällainen tilanne vielä nykymaailmassa mahdollista? Bonhoeffer joutui taistelemaan uskonsa puolesta diktatorisen yksinvaltaisen natsihallinnon aikana. Hän taisteli omantunnon vapauden, uskomisen oikeuden ja vakaumuksensa tähden. Natsihallinto halusi estää ihmisiä ajattelemasta vapaasti ja estää heitä tunnustamasta mitään muuta uskoa kuin sen uskonnon, jota natsit tukivat. Natsiuskonto mahdollisti ihmisten ja erityisesti juutalaisten vainot. Tuota uskontoa Bonhoeffer vastusti viimeiseen asti ja joutui lopulta maksamaan vakaumuksestaan hengellään. Kaikesta huolimatta Bonhoeffer pysyi lujana uskossaan loppuun saakka.
Jokainen meistä tietää, että mielipiteen ja uskonvapauden järjetöntä rajoittamista esiintyy nykymaailmassakin. Siksi Bonhoefferin näkemykset ja kysymykset ovat yhä ajankohtaisia. Tänään länsimaisiin arvoihin kuuluvat ainakin muodollisesti esimerkiksi omantunnon, uskonnon ja ajattelun vapaus. Meidän ei kuitenkaan tule tuudittautua uskomaan, että niin välttämättä olisi aina tulevaisuudessa.
Edellisenä päivänä oli tehty epäonnistunut attentaatti Hitleriä vastaan. Bonhoeffer pohtii kirjeessään 21.7.1944 mm. seuraavaa: – Muistan erään keskustelun, jonka kävin kolmetoista vuotta sitten A:ssa erään nuoren ranskalaisen papin kanssa. Olimme yksinkertaisesti asettaneet itsellemme kysymyksen, mitä me elämässämme oikeastaan tahdoimme. Hän sanoi silloin: Tahtoisin tulla pyhimykseksi (– ja pidän mahdollisena, että hänestä on tullut sellainen –); se kosketti minua silloin syvästi. Siitä huolimatta tein vastaväitteitä ja sanoin hänelle tähän tapaan: minä tahtoisin oppia uskomaan. Pitkään aikaan en ymmärtänyt tämän vastakohdan koko syvyyttä. Ajattelin, että voisin oppia uskomaan yrittämällä viettää itsekin pyhää elämää. Tämän tien päätöksenä kirjoitin teokseni ”Kutsu seuraamiseen”. Nyt näen tämän kirjan vaarat selvästi, vaikka olenkin yhä sen takana.
Myöhemmin olen kokenut ja koen sen nytkin joka hetki, että vasta elämän täydellisessä tämänpuolisuudessa oppii uskomaan. Vasta kun on kokonaan luopunut yrityksestä tehdä itsestään jotakin – on se sitten pyhimys, parannuksen tehnyt syntinen tai kirkonmies (niin sanottu papillinen hahmo!), vanhurskas tai syntinen, sairas tai terve – tätä minä kutsun tämänpuolisuudeksi, että saa elää keskellä tehtävien, kysymysten, menestysten ja tappioitten, kokemusten ja neuvottomuuden rikkautta, – vasta silloin joutuu heittäytymään kokonaan Jumalan käsivarsille, silloin ei enää ota vakavasti omia, vaan Jumalan kärsimykset maailmassa, silloin valvoo Kristuksen kanssa Getsemanessa. Minä ajattelen, että tämä on uskoa, se on ”metanoia” eli todellinen kääntymys; ja niin tullaan ihmiseksi ja kristityksi (vrt. Jer. 45). Kuinka voisi tulla menestyksistä ylimieliseksi ja tappioista masentua, kun kärsii tässä maallisessa elämässä Jumalan kärsimyksessä mukana? Näin siis Bonhoeffer kirjoittaa lukijoilleen.
Kumman tien sinä valitsisit, jos sinua vaadittaisiin luopumaan uskostasi? Kärsimyksen tien vai periksi antamisen tien? Valinta ei ole helppo, mutta voi olla, että joudumme jo tänään tekemään valintoja näiden kahden vaihtoehdon välillä. Ristin tielle ei ole koskaan ollut liikaa tulijoita. ”Business-luokassa helvettiin” on ajatuksena nykyisin paljon suositumpaa. Kirkon tutkimuslaitoksen Suomen Gallupilta tilaaman viimeisimmän tutkimuksen mukaan enää vain noin 30% suomalaisista uskoo Jumalaan. Sama luku on saatu Israelin juutalaisten keskuudessa Jumalaan uskomisesta tehdyissä gallupeissa. Tästäkin syystä meidän Jumalaan uskovien tulisi olla valona maailmassa ja julistaa Ilosanomaa Vapahtajasta kaikille ja kaikkialle!
Pitäkäämme aina kiinni uskostamme, jonka olemme saaneet Jumalan Sanasta! Silloin olemme myös Israelin todellisia ja totuudellisia ystäviä!
Shalom-terveisin
Ilkka Vakkuri