Shalom-lehden pääkirjoitus 5/2011

Kuluvan vuoden huhtikuussa matkatessani vieraani kanssa suomen kiertueella – hänen mielestään kauniiden ja superrauhallisten maisemien keskellä – pohdimme yhdessä mm. kulttuurin merkitystä evankeliumin sanoman eteenpäin viemisessä ja evankeliumi -sanan määrittelyä niin sisällöllisesti kuin käytännöllisestikin. Pohdimme myös mitä evankeliumi tarkoittaa: onko se yksin ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta vai pitääkö siihen lisätä jotakin, kuten esimerkiksi mahdollinen oma menestystarinamme, jotta se olisi sitä ”oikeaa” evankeliumia. messiaaninen evankelista Isaih Brenner toi esille oman kokemuksensa. oltuaan monia vuosia Kanadassa ja koettuaan siellä yhdysvaltojen hengellisten piirien vaikutuksen voimakkaana, hän oli tullut johtopäätökseen, että usa:n ja Kanadan kulttuuri, myös hengellinen kulttuuri, on nuorta. se on syntynyt amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksen pohjalle ja on varsin kaukana muinaisen Raamatun ajan kulttuurista ja hengellisestä ilmapiiristä sekä sisällöstä. amerikkalainen kulttuuri, kuten yleensä länsimainen kulttuuri, on yksilö- ja menestyskeskeistä. Jos olet hyvä mies tai nainen niin menestyt hyvin niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa. ongelmana tässä ajattelussa on, että vanhan ja uuden testamentin opetus ei ole yksilökeskeistä, vaan yhteisö- ja jumalakeskeistä. Siinä on toki yksilöllinen elementti, eli henkilökohtainen usko ja uskonelämä keskeisesti mukana. Mutta kaikki tapahtuu yhteisö- ja yhteistyön kehyksissä Jumalan, ei ihmisen, johdolla. Amerikkalaisessa kristillisyydessä paino siirtyy helposti miltei kokonaan Jumalasta ja yhteisöstä, eli lähimmäisistä, yksilöön ja hänen tarpeisiinsa. Uskonnon suureksi osaksi tulee helposti ihmisen viihdyttäminen, vaikka alun perin se ei olisi ollut tarkoituksena. Pahimmillaan se johtaa yksilön, uskovan itsensä tai uskonnollisten johtajien sokeaan palvontaan.

Raamatullisessa mallissa kaiken keskuksena ei ole yksilö vaan Jumala. Yksilön tekemisen merkitykset ja tavoitteet päättää yksin Jumala – ei ihminen. Siksi ihminen ei voi omilla arvioinneillaan päättää sitäkään pelastuuko hän vai ei, tai onko ihminen Jumalalle kuuliaisessa uskossa. nämä päättää lopulta suvereeni Jumala yksin. Amerikkalaisessa uskonnollisuudessa korostuvat yksilön teot ja mahdollisuudet mutta raamatullisessa uskossa Jumalan teot ja mahdollisuudet. Amerikkalaisessa uskonnollisuudessa on vaara, että Jumala tai Pyhä Henki nähdään jonkinlaisena ”juoksupoikana”, joka toteuttaa ihmisen hänelle antamia tehtäviä. Raamatullisessa uskossa korostuu ihmisen nöyryys ja alistuminen Jumalan tahtoon silloinkin, kun se ei ole sopusoinnussa ihmisen henkilökohtaisten tavoitteiden tai toiveiden kanssa. Amerikkalaisessa kristillisyydessä tuntuu aluksi, että tällainen uskonnollisuus vapauttaa ihmisen, koska se voi poistaa ahdistavia rajoitteita oman itsensä toteuttamiseen ja esillä pitämiseen. Lopulta se kuitenkin itsekkyydessään vaarantaa ihmisen suhteen sekä lähimmäisiinsä että Jumalaan. Kun yksilöstä ja hänen tarpeistaan tulee uskonnon keskus, se aluksi vapauttaa ihmisen itsekkyyden ja narsismin halun. Tämä tuottaa lyhyellä tähtäimellä paljon mielihyvää, mutta pitkällä tähtäimellä johtaa ihmisen sisäiseen yksinäisyyteen ja jopa eroon Jumalasta. Ainut lääke tähän länsimaiseen itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen olisi paluu Raamatun maailmankuvaan, jossa yksilön asema ei riipu hänen omakuvastaan, vaan siitä kuinka Jumala ja muut ihmiset hänet näkevät ja armahtavat. Tältä pohjalta voisi syntyä eheä minäkuva osana Jumalan suunnitelmaa ja osana ihmiskuntaa. Jumalan sana ei opeta yksilön ylistämistä tai ihailua, vaan nöyryyttä ja aitoa palvelumieltä. Isaih sanoi, että tämä amerikkalainen, Raamatulle vieras ajattelutapa, näkyy nykyisin mm. kristillisessä Israel -työssä. Israelia palvotaan miltei jumalallisena ja Israel-työtä tekeviä lähes jumalina.

Isaih’in mielestä Israelin tulisi tehdä parannus monessa asiassa. nykyinen Israelin kansa ei elä missään mielessä Jumalan sanan mukaan. Tästä esimerkkinä on aborttien suuri määrä ja yleinen välinpitämättömyys heikossa asemissa olevia kohtaan, ovat he sitten juutalaisia tai eivät. Israelissa monenlainen synti rehottaa samoin kuin missä tahansa maassa, vaikka Israelin pitäisi olla ”Jumalan maa” ja siellä pitäisi asua ”Jumalan kansa”. Ristiriita todellisuuden ja Jumalan sanan opetusten välillä on huutava. Silti monet kristilliset Israel -järjestöt kieltäytyvät evankelioimasta, saarnaamasta parannusta tai varoittamasta Jumalan kansaa jumalattomuuden seurauksista. Raamattu varoittaa kauheista seurauksista, jos Israelin kansa ei tee parannusta ja luovu jumalattomasta menosta. Isaih’in mukaan Raamattu varoittaa myös mitä seuraa, jos kristilliset Israel-järjestöt sanovat, että emme me niinkään mistään jumalattomuuksista välitä vaan haluamme vain siunata Israelia. Tässä kohdin Isaih viittasi mm. Snl.:en raamatunkohtiin, joissa ajatuksena on, että meidät tuomitaan sen mukaan mitä olemme tehneet synnin vastustamiseksi. Kun Isaih nousi autosta ja suuntasi kohti Israelia lähtevää lentokonetta, yhteinen tiemme päättyi taas tällä erää. Jäin miettimään kuinka vähän me oikeasti tottelemme Jumalan sanaa ja sen opetuksia. Isaih’in kone nousi ja minä jäin Suomen kamaralle, maahan jota pidetään ehkä eniten Israel-ystävällisenä maana. Mietin mitä on todellinen Israel -ystävyys ja mihin se perustuu? Olenko yksi niistä, jotka vaikenevat Israelin synneistä, Jumalan sanan varoituksista ja jatkavat omaa elämäänsä niin kuin eivät mistään Israelin synneistä edes tietäisi? Tajusin, että minuakin on nyt varoitettu. siksi suuntasin seuraavaan Israel-tilaisuuteen parannuksenteko mielessä. Päätin puhua siitä, kuinka jumalaton kansa tarvitsee Vapahtajaa – oli kyseessä Suomen tai Israelin kansa. Näin kai meidän täytyy saarnata parannusta kaikille luoduilla aina maailmanloppuun asti.

Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *