Juutalaisuudella on pitkä ja monivaiheinen historia perinteineen. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oli monia uskonnollisia ryhmiä. Tunnetuimpia olivat fariseukset, saddukeukset, selootit ja essealaiset. Jeesus arvosteli erityisesti fariseusten tärkeinä pitämiä perinnäissääntöjä ja seloottien kannattamaa väkivaltaista ratkaisua Israelin vapauttamiseksi Rooman vallasta. Jeesukselle ihmisen suhde Jumalaan ja kaikkien ihmisten hyvinvointi olivat paljon tärkeämpiä kuin perinnäissäännöt, tavat ja väkivaltaiset ratkaisut. Jeesuksen aikana odotettiin ihmismessiasta, joka johtaisi Israelin kansan voittoisaan taisteluun Roomaa ja muita pakanoita vastaan tuhoamalla ne. Messias myös palauttaisi oikean jumalanpalveluksen temppeliin ja saisi aikaan täydellisen rauhan sotilaallisen voiton kautta.

Jeesus toimi joka suhteessa tällaisen messiaskuvan vastaisesti. Hän ei hyväksynyt väkivaltaa pienimmässäkään määrin, ei edes vihollisiaan vastaan. Hän kyllä lupasi tuhota vanhan temppelin ja asettaa temppelin tilalle oman ruumiinsa, joka nousee kolmantena päivänä kuolleista. Messiaan odotettiin keskittävän kaikki jumalanpalvelus koko maailmassa Jerusalemiin ja siitä muodostuisi maailman keskipiste. Jeesus opettaa, että Jumalan valtakunta ja meidän ruumiimme Pyhän Hengen (Herran) temppelinä ovat kaikkialla siellä missä liikumme. Jeesus itkikin jo etukäteen Jerusalemin ja temppelin tuhoa.

Varsinaisena toiminta-aikanaan Jeesus opetti, että perinnäissäännöt, ulkoiset tavat ja väkivalta eivät ole Isästä tai Pyhästä Hengestä, vaan maailmasta. Jo muutaman vuosisadan kuluttua Jeesuksen ajasta kristinuskosta alkoi kehittyä uusi kulttuuri- ja kulttiuskonto, joka otti opetuksiinsa vaikutteita myös muista ympäröivistä uskonnoista. Yhdessä hengellisen johtajakultin muodostumisen kanssa se antoi hyvät lähtökohdat aatteen leviämiselle eri puolille maailmaa. Mutta hengellisesti asiaa tarkastellen, ottaen huomioon mitä Jeesus käski meidän pitää, tilanne on huolestuttava ja valitettava. Melko pian kristinusko alkoi yhdistää erilaisia uskomuksia ja tapoja sitä ympäröivistä kulttuureista omaksuen lopulta enemmän tai vähemmän samankaltaisen roolin kuin Vanhan testamentin Israelilla oli.

Jeesus liittää itseensä lähes kaikki ne symbolit ja merkitykset, jotka katsottiin todellisen Israelin tehtäväksi. Jos laadimme luettelon kaikesta, mitä Israelin tulisi olla ja mitä Jeesus sanoi olevansa, ei voi välttää ajatusta, että Jeesus on se, mitä Israel ei kyennyt olemaan. Vain Hänen kauttaan voi päästä todellisen Israelin kansalaiseksi. Jeesuksen toisen tulemuksen viipyessä kristillinen kirkko julisti olevansa todellinen Israel väittäen, että vain kirkon kautta voi pelastua todellisen Israelin kansalaiseksi. Tällä vallankumouksella kristillinen kirkko asettui Jeesuksen sijaiseksi. Se väitti, että yksin kirkolla on Pyhä Henki piispallisen vallanperimyksen kautta. Kansa, joka ei kyennyt lukemaan Raamattua, koska sitä ei ollut käännetty heidän äidinkielelleen, uskoi mukisematta, mitä kirkko tai kirkot sanoivat.

Kun kirkko oli anastanut Jeesuksen vallan, syntyi luonnollisesti ennemmin tai myöhemmin taistelu siitä kenelle suurin valta kuuluu, eli kuka on ”Kristuksen sijainen”. Tämä johti kirkon jakaantumiseen ja uusien kirkkoliikkeiden syntyyn. Uskonpuhdistus 1500–luvulla pyrki palauttamaan kirkkojen opetuksen alkuperäisempään, raamatullisempaan muotoon ja saattamaan Jeesuksen Kristuksen oikealle paikalle suhteessa kirkkoon ja kirkkokansaan. Valitettavasti uskonpuhdistus jäi monilta osilta kesken ajautuen osittain ääri-ilmiöihin. Uskonpuhdistuksen ytimessä oli ajatus raamatuntutkimisen keskeisyydestä ja Raamatun korottamisesta kaiken opin ja elämän korkeimmaksi ohjeeksi. Kuitenkin raamatuntutkimus väsähti ja siitä tuli lähinnä senhetkisten raamattulöytöjen varasto. Uskonpuhdistuksen opillisuuden vastapainoksi syntyi monia opillisuutta karttavia tai jopa vastustavia suuntia. Vähitellen Raamattu käännettiin monille kansankielille tavallisten ihmisten luettavaksi. Kirkot kuitenkin säilyttivät itsellään tulkintavallan ja ohjauksen.

Valistuksen aika ja sitä seurannut esiteollinen ja teollinen aikakausi toivat mukanaan maallistumisen ja pinnallisen perinteiden, uskomusten ja kulttuurin seuraamisen. Syvällinen alkukielistä lähtevä raamatuntutkiskelu oli harvinaista. Se alkoi elpyä vasta 1800–luvulla. Ensin siinä oli mukana tunnettuja konservatiiveja, mutta kun tutkimustulokset alkoivat kyseenalaistaa perinteisiä uskomuksia ja n. 2000 vuoden aikana syntyneitä traditioita, konservatiivinen tutkimus pääosin loppui. Peitetysti he esittivät ajatuksen, että Raamattua on turha tutkia alkukielillä, koska eri kristilliset kirkot ovat jo omaksuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta oikeat menetelmät, uskomukset ja teologian. Esitettiin kysymys: voiko kristillinen kirkko olla väärässä? Voiko sen n. 2000 vuotta esiintyneissä opetuksissa olla harhoja tai puutteita? Kristilliset kirkothan suojelevat Sanaa. Jumalan Sana ei muutu eikä voida ajatella, että Jumala sallisi kristillinen kirkkonsa tulkitsevan ja opettavan Raamattua vastoin sen alkuperäistä tarkoitusta.

Vasta viime vuosina monet konservatiivit, saavutettuaan taloudellisen riippumattomuuden itsenäisinä tutkijoina, ovat palanneet raamatuntutkimuksen ääreen. Tulokset ovat olleet mullistavia, kirkastavia ja eheyttäviä. Valitettavasti kristittyjen suuri osa ei myöskään tunne niitä. Sen sijaan kaikenlaiset, ei niin vakavasti otettavat ja epätieteelliset näkemykset Raamatusta ovat saaneet paljonkin huomiota.

Tärkeä kysymys meille kristityille nyt on se, kuinka Jeesuksen seuraajina suhtaudumme hengelliseen, henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Monet kristilliset kirkot ja johtajat maailmassa ovat jo 2000 vuoden ajan perustelleet meille väkivallan oikeutusta milloin milläkin syillä. Onko tämä uskottavaa? Voimmeko toimia vastoin Jeesuksen selkeää opetusta? Israel-työssäkin joutuu välillä kuulemaan jopa väkivaltaa ihannoivia kommentteja. Tarvitaan vain oikea syy ja väkivallasta tulee ikään kuin oikeutettua. Juutalaiset, jotka eivät ole väkivallan kannalla, ovat kertoneet minulle ihmettelevänsä kristittyjen väkivallan hyväksymistä, jopa ihannointia. Se tuo heille mieleen kristinuskon pimeimmät hetket Euroopassa ja muualla. Annammeko kristillisten johtajiemme tai itsemme johdattaa meitä väkivallan ihannoinnin tielle? Vanhasta testamentista toki löytyy perusteita jopa väkivallan ihannoimiseen. Jeesus, Herramme, ei kuitenkaan sallinut sellaista missään muodossa ympärillään. Sallimmeko me? Ihannoimmeko väkivaltaa sen jossakin muodossa tai kun siihen mielestämme on hyvä syy?

Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri