Lääketiede on yhä vakuuttavammin voinut todistaa tutkimustuloksillaan, että sotien, konfliktien ja varsinaisten sairauksien ohella stressi tappaa ihmisiä jopa aiempaa enemmän suorilla ja epäsuorilla vaikutuksillaan. Näin tapahtuu täällä lintukotoisessa Suomessa, kuin kärsivän Israelin kansan kohdalla. Israelissa tilanteen ymmärtää hyvin, kun tänä kesänä suuri osa kansasta on joutunut viettämään pelolla sekä vapaa- että työaikaansa pakenemalla Hamasin raketteja pommisuojiin. Lisäksi jatkuvat kriisi- ja sotaponnistelut kuluttavat rajallisia varoja ja valtion mahdollisuuksia auttaa heikompiosaisia. Siten yhä useampi israelilainen on vajonnut tai on vajoamassa köyhyysrajan alapuolelle. Kansa kärsii ja kriisit pitkittyvät. Israelilaisten kokema stressin määrä kasvaa edelleen terveydelle vaarallista tahtia.

Suomessa meillä on takanamme ennätyslämmin kesä. Lämpökin voi olla kylmän Pohjolan asukkaille tietynlainen stressitekijä. Yleensä Suomessa on ollut kyse enemmänkin lämmön puutteesta kuin liian lämpimästä säästä. Nyt Suomenkin talous yskii ja meillä on monia omia stressin aiheita. Tutkimusten mukaan Suomen kansa on yhä enemmän stressaantunutta eikä voi oikein hyvin. Mitä neuvoksi taistelussa stressiä vastaan? Onko olemassa pätevää hoitoa, joka sopisi sekä Israelin että Suomen tilanteeseen? Voiko stressin selättää tai ainakin lievittää sen vaikutuksia? Miksi nykyihminen, joka ainakin länsimaissa elää teknologian ja tieteen kehityksen keskellä, pelkää kuolevansa stressin seurauksiin?

Vastaus näihin kysymyksiin lienee usein hyvin yksinkertainen. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jossa kehomme vaikuttaa aivojemme toimintaan ja päinvastoin. Emme tee päätöksiä ja ajattele pelkästään ns. järjen varassa, vaan koko kehomme ja tunteemme ovat mukana vaikuttamassa elämäämme ja hyvinvointiimme. Ihminen ei voi paeta tätä todellisuutta. Tutkimusten mukaan ihminen kaikkialla maailmassa, myös Suomessa ja Israelissa, tarvitsee riittävää mutta ei liiallista fyysistä eikä henkistä kuormitusta voidakseen hyvin. Riittämätön fyysinen kuormitus johtaa salakavalasti fyysisen kunnon romahtamiseen. Riittämätön henkisten haasteiden puute johtaa apatiaan ja aivotoiminnan surkastumiseen sekä heikentää mm. muistitoimintoja.

Sekä fysiikkamme että aivomme tarvitsevat virikkeitä ja harjoitusta. Itse totesin tämän tosiasian seitsemän vuotta sitten tehdyn täyden kuntoremontin pakon sanelemana. Liian vähäinen liikunta yhdessä henkisen stressin kanssa oli johtaa vakavaan terveystilanteeseen. Onneksi sain ylhäältä voimaa pysyvään elämäntapamuutokseen ja aloin kuntoilla hikiliikuntaa riittävän kovalla sykkeellä. Varsin pian painoni putosi 30 kiloa ja kaikki terveysarvoni paranivat reipasta juoksuvauhtia. Yritin ottaa mallia apostoli Paavalista, joka totesi juosseensa jo hyvän juoksun, mutta jatkavansa edelleen juoksuaan eteenpäin tehtävänsä ja toisten ihmisten tähden.

Liikunnan terveysvaikutukset ovatkin nykyaikaisen tutkimuksen ja käytännön todellisuuden valossa kiistattomat. Riittävän pitkäkestoinen, vähintään tunnin kestävä ja vähintään viitenä päivänä yli 120 rasitussykkeellä tehtävä harjoitus parantaa ihmisen elämänlaatua merkittävästi. Lisäksi riittävä liikunta on paljastunut ehkä jopa parhaaksi aseeksi stressiä vastaan. Riittävä liikunta aktivoi aivojamme ja kehoamme tuottamaan tärkeitä mielihyvää ja terveyttä ylläpitäviä aineita, joita tarvitaan tasapainoiseen ja onnelliseen elämään stressiä vastaan. Itse asiassa riittävän kova fyysinen suoritus palauttaa aivojen stressin jäytämän tilan normaaliksi ja nollaa aikaisemman stressin tunteen tilapäisesti.

Kuinka sitten saisimme ihmiset jatkuvaan pitkäkestoiseen ja kehoa riittävästi kuormittavaan liikuntaan? Siinä on vakava kysymys. Ennen Herramme tuloa emme voi poistaa maailmasta kaikkia stressin aiheuttajia ja lisäksi on tieteellisesti todistettu, että voidakseen hyvin ja pyrkiäkseen eteenpäin, ihminen tarvitsee kohtuullisesti stressiä. Siksi riittävän haastavan ja kovan fyysisen liikunnan merkitys korostuu entisestään maailmassa, jossa ihmisten fyysinen kunto on mm. teknologian kehityksen myötä romahtamassa ja jopa osin romahtanut. Siitä todistavat nuorten keskuudessa tehdyt fyysisen kunnon tutkimukset.

Rukoillaan Herralta voimaa muutokseen tässä fyysisenkin kunnon kehittämis- ja säilyttämisasiassa niin Suomessa kuin Israelissa! Tukekaamme toinen toisiamme tässä työssä! Siinä ”ei ole erotusta juutalaisen tai ei-juutalaisen välillä”, vaan kaikki olemme samassa asemassa ja tarvitsemme toistemme tukea ja Herramme armoa saadaksemme kerran voitonseppeleen Herraltamme.

Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri

Israelin Ystävät ry:n liittokokousedustajat kokoontuivat 24.5.2014 XXX:een liittokokoukseensa Tampereen Kalevan kirkon seurakuntasaliin. Tunnelma oli lämmin ja yhdistävä. Maailmassa on paljon epäyhtenäisyyttä, repimistä ja hajaannusta. Siksi on tärkeää, että uskovat löytävät keskuudestaan keskinäisen yhteyden. Käsittääkseni ei kukaan tasapainoinen ihminen haluaisikaan kerääntyä yhteen riitelemään tai nahistelemaan. Usein sekä omat että ulkopuoliset valittavat uskovista, että he nykyään ovat hyvinkin epäyhtenäinen ja peitettyjen intressien synnyttämien kiistojen repimä joukko.

Siksi on hienoa kohdata ja olla  tässä maallistuneessa maailmassa sellaisen järjestön jäsen, jota ei yhdistä ihmisten keskinäiset intressit, vaan Jeesus Kristus. Niin kauan kuin Jeesus on ensimmäinen, on työllämme pohja, koska vain Jeesus kykenee yhdistämään erilaiset ihmiset omaksi yhtenäiseksi laumakseen ja ruumiikseen. Jos Jeesus jää toiseksi, alkavat loppumattomat intressikiistat. Silloin usein ainut tapa estää kiistojen leviäminen on käyttää maallisia keinoja tilanteen hallitsemiseksi. Se taas puolestaan johtaa kristillisten yhteisöjen maallistumiseen. Usein olen kuullut monien hengellisten järjestöjen johtopaikoiltakin turhautuneita kannanottoja siitä, että järjestöjen työ keskittyy liikaa taloudellisten ja muiden maallisten tehtävien hoitoon. Jotkut yrittävät epätoivoissaan jopa hengellistää maallisten asioiden hoitoa niin pitkälle, että on olemassa vaara syntyä konflikti Raamatun sanoman ja järjestöjen omien prioriteettien kesken.

Israelin Ystävät ry:n painopiste on seurata kaikessa Raamatun ja Jeesuksen opetuksia. Vain siten voimme osoittaa Israelille ja toisille todellista rakkautta ja ymmärtämystä. Todellista rakkautta ei voi ostaa rahalla eikä mammonalla. Siksi Israel -liikkeen todellinen haaste ei ole siinä kuinka paljon onnistumme keräämään avustuskohteisiimme rahaa, vaikka senkään merkitystä ei saa väheksyä. Todellinen haaste on, kuinka hyvin tai huonosti seuraamme Jeesuksen esimerkkiä ja opetuksia. Jos tämä periaate hämärtyy, työ jää vaille todellista pohjaa ja maallistuu nopeasti inhimilliseksi yrittämiseksi vailla Raamatun auktoriteetin hengellistä ja elävää perustusta. Tällaisen prosessin seurauksena syntyy vähitellen ns. kuollutta kristillisyyttä, jolla voi olla kyllä jumalallisuuden ulkokuori, mutta josta puuttuu sen ydin eli Jeesuksen Kristuksen armo. Kun puuttuu todellinen armo, alkaa armottomuus sekä itseä että muita kohtaan.

Israelin Ystävät ry:n liittokokousta johti liittomme puheenjohtaja Anssi Joutsenlahti. Hän toi avauspuheenvuorossaan esille armon merkityksen. Armon edessä tulee olla todellista nöyryyttä. Meillä ei ole mitään omaa kerskattavaa tai ansiota Jumalan edessä. On vain armon ikävä. Uskon, että tähän meistä jokainen voi yhtyä ja toivottaa toisillemme armorikasta kesää koko armoa janoavassa maailmassa sekä Israelissa että Suomessa.

Tulkaa kaikki mukaan Israelin Ystävät ry:n kesäkonferenssin Kankaanpäähän 23.-24.8.2014!

Armoterveisin,
Ilkka Vakkuri

Olen kuullut kerrottavan tarinaa entisen Neuvostoliiton ajoilta. Tarinan mukaan Natalia kirjoittaa koulussa kommunistista järjestelmää ylistävän aineen koulun kirjoituskilpailuun. Hän kirjoittaa mm. kommunistisen puolueen olevan niin suurenmoisen hienon, että tulevana kesänä saatava perunasato riittäisi peittämään koko Moskovan ja Kremlinkin. Sitten kommunistisen puolueen johtajat voivat ihailla Kremlin muurin päältä tätä puolueen suurta saavutusta. Jopa Jumala taivaasta voi ihmetellä tätä kommunismin saavutusta. Opettaja sanoi luokan edessä Natalialle, että aine oli muuten erinomainen ja isänmaallinen mutta Jumalaa ei ole olemassa. Natalia puhkesi itkemään kuultuaan opettajan ankarat sanat ja sanoi kyynelsilmin, ettei ole perunoitakaan.

Olen ollut lähiaikoina kiehtovalla ja jännittävällä Suomen kiertueella venäläisen messiaanisen pastorin Evgeny Blinovin kanssa. Matkan teki kiehtovaksi ja jännittäväksi teidän, todellisten itsenäisten Israelin ystävien tapaaminen. Evgeny Blinov on pastorina Ala-Novgorodissa sijaitsevassa messiaanisessa seurakunnassa. Hänet valittiin hiljakkoin Venäjän messiaanisen allianssin – johon kuuluu noin 30 seurakuntaa – puheenjohtajaksi. Ennen uskoon tuloaan Venäjällä hän oli mm. suuren Gorkin alueen kommunistisen nuorisojärjestön puheenjohtaja. Silloin hän taisteli ja vetosi kommunismin aatteen levittämisen puolesta varmaankin yhtä voimaperäisesti, kuin nykyään Jeesukseen uskomisen puolesta. Nyt Evgenya ohjaa sama into ja hartaus suuremman aatteen puolesta. Kommunismin romahtaminen oli tuolloin hänelle käsittämättömän vaikea kriisi. Koko maailmankuva ja usko romahti. Kommunismissa ei saanut kyseenalaistaa tai tarkastella systeemiä kriittisesti. Kaikki piti omaksua sellaisena, kuin se annettiin ylhäältä päin uskottavaksi. Itse asiassa kommunismista oli muodostunut oma uskontonsa jolla oli liturgiansa, uskontunnustuksensa ja hierarkiansa.

Nykytutkimuksen mukaan se muistutti esim. keskiaikaista hierarkkista kristillistä kirkkoa. Kirkonjäsen ei saanut kysellä, kyseenalaistaa tai arvioida mitään omalta kannaltaan. Ihmisten piti yhtyä kirkon näkemyksiin eikä monikaan ymmärtänyt niistä kovinkaan paljon. Usko oli kirkon opin, aseman ja hierarkian totena pitämistä. Tavallisen ihmisen raamatuntutkimukselle ei ollut sijaa eikä siihen mahdollisuuksiakaan ymmärrettävien raamatunkäännösten puutteen takia. Uskopuhdistuksen piti muuttaa tilanne ja palata henkilökohtaiseen uskoon ja raamatuntutkimiseen. Hyvän alun jälkeen tuokin vallankumous ”söi paljolti lapsensa”, eli jäi paikoilleen uusien raamattulöytöjen totena pitämiseen. Myöhemmin syntyi uusia hurmoksellisia ja karismaattisia liikkeitä, jotka korostivat yksilön oman uskon merkitystä uskon alkamisessa ja ylläpitämisessä. Tästä liikehdinnästä jäi kuitenkin puuttumaan kriittisyys omia totena pidettyjä asioita kohtaan. Kyselemisen ja kyseenalaistamisen oikeus ja velvollisuus sekä oikeus uskoa suoraan omalla Raamatusta johdetulla tavalla hämärtyi.

Alkukielisestä Raamatusta ammentavalle uskolle olisi myöhemmin ollut ainakin jonkinmoinen tilaus. Turvallinen tieteellinen raamatuntutkimus olisi tarjoamassa juhlaillallista koko väelle. Kirkkojen ”unilukkarit” valvovat kuitenkin enemmän ja vähemmän, että kaikki nukkuvat. Ei ole tarpeen kysellä tai kyseenalaistaa sitä mitä on opetettu tai jätetty opettamatta. Raamatun tutkimuksesta yritetään tehdä ikään kuin salatiedettä, jota vain valistuneimmat ja kyvykkäimmät voivat harjoittaa pääosin kansalta ja julkisuudelta piilossa. Kansa ei saa, eikä osaa kysellä, eikä kukaan saa oikeasti olla vastaamassa. Kuoret ovat jäljellä mutta sisältö on pitkälti unohtunut tai näivettynyt jopa poliittiseksi taktikoinniksi. Ei siis ole paljon niitä perunoitakaan. Jumala on kyllä olemassa mutta Hänellä ei ole ennen voinut olla eikä nytkään ole mitään uutta tai mullistavaa asiaa löydettäväksi meille eikä luomakunnalle.

Olemme sulkeneet kirjoitukset niin hyvin, ettei niitä ainakaan tavallinen uskova voi avata pelkäämättä syyllistyvänsä vakavaan virheeseen, kun siihen ei ole tuota koulutustakaan. Ihmiset, jotka pelkäävät tekevänsä virheitä uskonkysymyksissä, eivät uskalla kysellä tai kyseenalaistaa sitä mitä opetetaan tai puhutaan. He vaikenevat tai puhuvat vain perunoista. Taito kyseenalaistaa ihmisten opetuksia ja käytäntöjä on yksi ihmiskuntaa eniten eteenpäin vievistä luonnollisista Jumalan antamista kyvyistä. Kun ihmiset vaikenevat eivätkä kysy tai kyseenalaista, niin pian he kyllästyvät olemaan pelkkiä pelinappuloita suuressa näytelmässä. Siinä heillä on kyllä ulkoa opittavat vuorosanat mutta ei todellista vaikutusmahdollisuutta inhimillistetyn näytelmän kulkuun tai sisältöön. Näin kirkot tyhjenevät pikku hiljaa. Kohta kukaan ei osaa eikä uskalla edes kysyä miksi. Kuitenkin Jeesus kysyi ja kysyy yhä uudelleen sinulta ja minulta miksi? Israelinko tähden? Pyhä Jumala. Missä on tänään pyhyys? Koska loppuvat perunat, vai eikö niitä ole juuri ollutkaan?

Shalom -terveisin,
Ilkka Vakkuri

Länsimaissa on ihmetelty Venäjän presidentin Vladimir Putinin politiikan aggressiivisuutta ja häikäilemättömyyttä. Tässä yhteydessä on välillä unohtunut, että noinhan kaikki maailman diktaattorit ovat aina ajatelleet ja toimineet. Se on ollut välttämätön osa diktatuuria niin kotimaan- kuin ulkopolitiikassakin. Yleinen diktaattoreiden periaate on, että hyökkäys on paras puolustus. Tätä menetelmää ovat käyttäneet niin maalliset kuin hengellisetkin diktaattorit. Siksi on kummallista, että sen mitä helposti tunnistamme maallisissa asioissa vääräksi diktatuuriseksi propagandaksi menee usein läpi ilman sen suurempaa tutkiskelua hengellisellä sektorilla jopa Israel-työssä. Suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä ja piireissä Jumala mielletään diktaattorina ja Hänen uskollisimpien seuraajiensa pitää toteuttaa maallista diktatuuria ja aivopesua, jotta heidän liikkeensä ja johtajansa menestyisivät. Vapaamielisemmässä Suomessakaan ei aina tunnisteta aivopesun ja propagandan sekä todellisen tiedonvälityksen eroa. Kuinka sitten voimme odottaa tuon eron tuntemusta vähemmän vapaamielisissä tai jopa diktatuurissa maissa ja yhteisöissä?

Juutalainen tunnettu psykologi Sigmud Freud kirjoitti, että ihmiset etsivät elämäänsä mielihyvää, koska he pelkäävät kärsimystä ja mielipahaa. Hän esitti, että ihmisillä on kolme perustavanlaatuista pelkoa tai ahdistusta: 1) Jumalan tai pahojen voimien tai jonkin sellaisen voiman vaikutuksen pelko, jota he eivät itse hallitse tai voi kontrolloida, 2) oman terveyden heikkenemisen tai henkilökohtaisen kärsimyksen pelko, ja 3) toisiin ihmisiin pettymisen pelko. Näitä pelkoja diktaattorit ovat aina käyttäneet hyväkseen tarjoamalla itseään ratkaisuksi maailmassa vallitsevaan epävarmuuteen ja ihmisten välisiin jännitteisiin yksi johtaja ja yksi yhtenäinen kansa tai yhteisö periaatteella. Vastustajat on sitten eliminoitu asteittain tavalla tai toisella niin sisäpuolelta kuin ulkopuoleltakin.

Sanotaan, että ihmiset janoavat todellista rakkautta. Siksi myös kysymys: miksi hyvä Jumala sallii kärsimystä ja pahaa koskettaa meitä jokaista. Voiko kärsimyksen tai esim. diktatuurin tai diktaattorien salliminen olla osa Jumalan rakkautta? Onko Jumala todella rakastava diktaattori tai diktaattorien suojelija? Missä kaikkivaltias Jumala oli esimerkiksi holokaustin aikaan? Missä Hän on nyt, kun esimerkiksi Putin uhkailee Venäjän naapurimaita suoraan tai epäsuorasti? Missä on Kristuksen kirkko tai seurakunta nyt ja kuinka se toimii, kun ihmiset ympäri maailmaa kärsivät erilaisista vääryyksistä? Onko se osa vääryyden koneistoa vai vääryyksien kriitikko? Näkyvät kirkot ainakin ovat usein historiassa olleet tukemassa ja pönkittämässä mm. erilaisia diktaattoreita. Tavallinen kärsivä ihminen, jos ei ole ihan unohtunut kirkkojen työssä, on jäänyt monien kirkon itselleen rakentamien tehtävien jalkoihin.

Kirkon tai raamatullisemmin seurakunnan pitäisi olla auttamassa siellä missä tarvitaan Kristusta. Voidakseen auttaa kärsivää ihmistä kristillisen seurakunnan ja kristittyjen pitäisi olla Kristus- ja armokeskeisiä. Kristillistä seurakuntaa tai kirkkoa ei voi johtaa kuten jotain maallista instituutiota. Itse asiassa Jeesus oli maallisten ja hengellisten instituutioiden toiminnan väkevä kriitikko. Minkä painoarvon annamme Kristuksen sanoille ja opetuksille siitä riippuu todellinen kristillisyytemme ja tulevaisuutemme kristittyinä. Tässä kristillisessä tulevaisuudessa ei ole tilaa maallisille eikä hengellisille diktaattoreille tai aatteille, vaan yksin kärsivälle Herran palvelijalle Jeesukselle Kristukselle Häntä seuraten. Kaikki muu kristillisyyden nimellä kulkeva on katoavaista ja jää katoavaisuuteen. Vain Kristus ja Hänen rakkautensa kestää aina ja iankaikkisesti. Yksin kärsivä Kristus on ainut kestävä ratkaisu kärsimyksen ongelmaan, ei mikään muu. Kärsivä Kristus ymmärtää kärsivää ihmistä niin Suomessa kuin Israelissakin. Me kaikki kärsimme tavalla tai toisella ja siksi tarvitsemme Kristusta.

Shalom-terveisin,

Ilkka Vakkuri

14.3.2014 olin kutsuttuna yhdessä puheenjohtajamme Anssi Joutsenlahden ja muiden Suomen Israel-järjestöjen johtomiesten kanssa Suomen juutalaisen yhteisön johdon kutsumaan neuvottelutilaisuuteen, jossa tuotiin esille huoli Israelin ja Israel -työn tulevaisuudesta. On ollut olemassa selviä merkkejä, että asenteet Suomessakin ovat koventuneet Israelia kohtaan. Vaikuttaa siltä, että Suomen kansan kohdalla asiallinen tieto Israel-kysymyksessä on jäänyt tavoittamatta laajoja kansalaistahoja. Kaikenlaiset Israel -tuote boikotit ja muu negatiivinen yksipuolinen lähestymistapa Israeliin on saanut mediassa paljon huomiota. Nyt tarvittaisiin suomalaisten Israelin ystävien laajaa yhteistoimintaa tilanteen parantamiseksi. Ennen kaikkea tarvitaan yksilö- ja ruohonjuuritason toimintaa.

Politiikassa on aina oltu Israelin puolesta tai sitä vastaan. Siellä pääpaino on äänestäjien reaktioissa. Omat kannanotot voidaan joskus sovittaa sen mukaan mikä on oman äänestäjäkunnan enemmistön kanta. Saattaa olla, että myös jotkut kristityt vaikuttajat eivät nykyisessä mielipideilmastossa uskalla selvästi seistä näkyvän julkisesti Israelin takana. Kristillisten johtajien pitäisi näyttää esimerkkiä tasapuolisuuden ja totuuden edistämisessä. Israel -asiassa totuuden etsiminen ja sen edistäminen ei ole kovin helppoa etenkään, jos oman hengellisen ryhmän keskuudessa ei ole olemassa yksiselitteistä ja yhtenäistä Israel -kantaa. Voi olla, että ajatellaan myös omaa tulevaisuutta tilanteessa, jossa Israel-työllä ei ole merkittävää sijaa. Voidaan olla ottamatta kantaa tai kannanotot tehdään hyvin yleisellä tasolla. Johtajien yleensä tulisi varoa, ettei heitä koeta kansan silmissä oman asiansa ja etujensa ajajiksi. Sellainen kuva vähentää johtajuuden uskottavuutta ja luottamusta puolueettoman tiedon välittäjänä.

Ratkaisevaa olisikin saada Israel -järjestöjen jäsenet aktivoitua asialliseen tiedonvälitykseen kansamme keskuudessa. Juhlapuheet tai propaganda eivät nyt paljoa paina. Tarvitaan asiallista ja maltillisista tiedon välitystä, johon eivät agitaattorit kykene. Tarvitaan tavallisia suomalaisia ihmisiä, jotka haluavat etsiä totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tarvitaan myös tervettä kristillisyyttä ja kriittisyyttä, jonka keskuksessa on Jeesuksen opettama ja korostama oikeudenmukaisuus ja totuuden etsintä niin käytännön elämässä kuin asenteissakin. Israel -kysymystä tulisi tarkastella saatavilla olevan, mahdollisimman puolueettoman tiedon ja raamatullisten periaatteiden pohjalta kiihkottomasti ilman, että syyllistytään propagandaan tavalla tai toisella.

Tämä onkin todellinen haaste meille kaikille. Jos emme kykene hyväksymään raamatullisia Jeesuksen opettamia periaatteita käytännön ratkaisuissa, kuinka uskottava on sanomamme? Jos esimerkiksi Jeesuksen opetus on rakastaminen ja tulkintamme on vihaaminen – tai Jeesuksen opetus on armahtaminen ja meidän tulkintamme tappaminen ja tuhoaminen – niin kuinka uskottavia olemme ihmisten silmissä uskovina. Kuka silloin enää haluaa ottaa vakavasti viestiämme tai sanomaamme? Miksi kenenkään tuolloin pitäisi sitä edes vakavasti ottaa huomioon? Pitäisikö meidän kaikkien raamatullistaa sanomamme jo oman uskottavuutemmekin kannalta? Kenen etua ajavat yksipuoliset lukkiutuneet asenteet muutenkin niin rakkaudettomassa ja kylmässä maailmassa? Olemmeko valmiit toimimaan Jumalan Sanan pohjalta Israelin hyväksi?

Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri

Kiersimme juuri innostavan ja mieliinpainuvan Suomen kiertueen messiaanisten pastoreiden Alexey Shepelevin ja Nickolai Haskinin kanssa. Alexey johtaa Jumalan Silmäterä -järjestön venäjänkielistä työtä ja on Inkerin kirkon Moskovassa olevan seurakunnan pastori. Nickolai on tuon järjestön lähetystyöntekijä, messiaanisen seurakunnan pastori Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä ja lahjakas muusikko. Kiertueella kohtasimme paljon uskollisia Israelin Ystäviä. Saimme rohkaisua ja voimaa jatkaa tätä tärkeää työtä juutalaisen kansan parhaaksi. Matkan aikana saatoimme pohtia yhdessä monia tärkeitä Israel-työhön liittyviä asioita.

Ensimmäiseksi pohdimme mikä on olennaista Vanhassa ja Uudessa testamentissa. Saatoimme yhdessä todeta, että Vanhan testamentin yksi keskeisimpiä teemoja oli, kuinka toteutetaan oikeudenmukaisuus maailmassa ja erityisesti juutalaisen kansan keskuudessa. Vanha testamentti tarjoaa tähän kaksi kilpailevaa ratkaisua.

Toinen perustuu pääasiassa viiteen Mooseksen kirjaan. Sen ideana on Jumalan kosto ja rangaistus kaikesta pahasta ja jokaisesta tooran 613 käskyn pienestäkin rikkomuksesta jopa niin pitkälle, että isien pahat teot kostetaan toiseen ja kolmanteen polveen. Oikeus tapahtuu niin, että paha saa tässä maailmassa palkkansa kuoleman tuomiolla ja juutalainen kansa toimii kuoleman tuomion välineenä. Messias tulee voittajana ja tuhoaa verisesti kaikki Jumalan vastustajat.

Toinen ratkaisu perustuu pääasiassa profeettojen tiettyihin opetuksiin. Tämän mallin mukaan oikeus toteutuu ja tapahtuu rauhanomaisesti ilman väkivaltaa. Sen tuo mukanaan Messias, joka on rauhantuoja ja saa aikaan rauhan kaikkien kansojen välille. Miekat tehdään auroiksi ja kaikki väkivalta loppuu.

Ajattelu rauhanomaisesta Messiaasta vahvistui Vanhan ja Uuden testamentin välisenä aikana. Tämä ilmenee mm. Septuagintassa eli juutalaisten oppineiden kääntämässä Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, jossa on useita tätä näkemystä tukevia Pyhiä kirjoituksia, joita ei löydy nykyisestä hepreankielisestä Vanhasta testamentista. Huippunsa tuo ajattelu sai Uudessa testamentissa, jossa Jeesus on rauhan Kristus – ei sodan messias. Hän ei halua, että ketään vainotaan ja Hän kieltää kaiken väkivallan käyttämisen ihmisten kesken edes oikeuden välineenä.

Toinen asia, jota pohdimme yhdessä, oli kysymys, miksi ihmiset eivät tutki Raamattua tai lue tieteellisiä puolueettomia raamattututkimuksia. Mieluimmin uskotaan, mitä heille opettavat ne, joilta puuttuu todellinen syvällinen raamatuntuntemus tai niitä, jotka opettavat kritiikittömästi jonkun uskonsuunnan edellyttämällä tavalla. Tähän samaan yhteyteen kuuluu nykyinen näköalattomuus ja vaihtoehtojen puute. Hengelliset ja maalliset johtajat käyttäytyvät niin kuin ei olisi olemassa monia ratkaisuvaihtoehtoja esiin tuleviin ongelmiin.

Totesimme, että sellainen on huonoa johtamista, jossa ei tunnusteta erilaisten vaihtoehtojen mahdollisuutta ja olla valmiina tutkimaan niitä huolellisesti Raamatun valossa. Jeesus halusi opetuksillaan selvästi herättää aikalaisensa ja meidätkin tänä päivänä näkemään itsenäisesti erilaisten vaihtoehtojen merkityksen ja välttämättömyyden. Jos haluamme olla raamatullisia niin meidän pitää löytää ja nähdä muutoksen tarpeet nykyisissä kulttuureissamme niin Suomessa kuin Israelissa. Kumpikin maa on kaukana Raamatun opetuksista ja toimintamalleista niin hengellisellä kuin maallisellakin saralla. Koska alkaa herätys tässä asiassa? Olemmeko me Israelin Ystävät etulinjassa vai takapenkillä tässä muutoksen prosessissa, kun se alkaa?

Shalom-terveisin,

Ilkka Vakkuri

Kouluopetus Suomessa ja Israelissa on ollut varsin hyvällä tasolla nykymittarien mukaan. Suomen koulujärjestelmä on saanut viime aikoina myös arvostelua osakseen, koska emme enää ole olleet aivan kärjessä mm. Pisatutkimuksen tuloksissa. Nyt on herännyt huoli koulujärjestelmämme toimivuudesta ja sen tulevasta kehityksestä. Kuinka taataan tarpeellisten taitojen ja tietojen siirtyminen tuleville sukupolville? Onko koulujärjestelmämme niin Israelissa kuin Suomessakin jähmettynyt menneisyyteen niin, ettei se kykene tai halua uudistua nykyajan ja nykylasten ja –nuorten tarpeiden ja realiteettien mukaisesti. Nykynuoret elävät monessa suhteessa erilaista tietokonepelien ja sosiaalisen median täyttämää maailmaa, joka poikkeaa selvästi heidän vanhempiensa ja opettajiensa maailmankuvasta ja arvomaailmasta. Kuinka koulujärjestelmämme niin Suomessa kuin Israelissakin voisi vastata näihin nykyajan haasteisiin?

On esitetty moniakin ratkaisumalleja. Yhdessä mallissa opettajan perinteisestä kasvattaja- ja luennoijamallista luovuttaisiin. Opettajasta tulisi enemmänkin neuvonantaja ja sivustatarkkailija, kun lapset ja nuoret etsivät innokkaasti tarvitsemaansa tietoa nykymedian kautta. Tällöin opettaja ei enää olisi opetuksen ja kasvatuksen keskuksessa, vaan nuoret ja lapset oppisivat omaan tahtiinsa enemmän tai vähemmän itsenäisesti. Tässä mallissa joitakin asioita vielä opetettaisiin perinteisesti opettajajohtoisesti luennoimalla esimerkiksi aamupäivällä, mutta iltapäivät koulussa olisivat ryhmässä oppimisen ja välillä myös itsenäisen työskentelyn aikaa. Mitä hyötyä näin saavutettaisiin? Tulisiko oppilaista entistä valistuneempia, oppineempia ja motivoituneempia? Vai johtaisiko tämä hallitsemattomaankin lasten ja nuorten individualisoitumiseen? Mitä ryhmädynamiikka merkitsisi oppimistapahtumalle? Kasvaisiko koulukiusaamisen riski ryhmissä, joita opettaja ei enää autoritäärisesti kontrolloisi? Olisiko lapsilla ja nuorilla kypsyyttä riittävään lähteiden ja asioiden kriittiseen tarkasteluun ilman opettajan välitöntä opetuksen ja sen sisällön kontrollia? Jos opettaja ei enää olisi luokassa selkeä auktoriteetti, niin kenelle auktoriteetti sitten siirtyisi?

Näitä ja monia asiaan liittyviä kysymyksiä on meidän kaikkien hyvä pohtia, jos välitämme lastemme tai nuortemme tulevaisuudesta. Ratkaisumalleja on hyvä etsiä kaikessa rauhassa hätiköimättä väärällä tavalla kuitenkin muistaen, että nykyinen koulumalli voi olla jo aikansa päässä piankin ja silloin tarvittaisiin uusia ideoita ja tapoja opetuksen ja koulujärjestelmän uudistamiseksi nykyajan vaatimuksia vastaavaksi. Työelämäkin on rajusti muuttunut viime vuosikymmeninä ja sen tarpeet tulisi ottaa huomioon koulutusta järjestettäessä. Voisiko työantajilla olla vahvempi rooli tulevaisuuden koulujärjestelmää muokattaessa? Löytyykö poliittisilta päättäjiltä tarpeeksi rohkeutta ja selvänäköisyyttä koulujärjestelmämme tarpeelliseen uudistamiseen? Näitä kysymyksiä kysyvät jo monet lapset, nuoret ja aikuiset niin Suomessa kuin Israelissakin. Kuka heille vastaa ja milloin?

Koulujärjestelmien makro- ja mikrotason uudistustarpeiden yhteydessä usein unohtuu itse koulujärjestelmän opetuksen sisällön uudistaminen nykyajan ja tieteen kehitystä vastaavaksi. Monet tutkijat ovat esittäneet kritiikkinä, että nykyinen koulujärjestelmä ei opeta nykytiedettä, vaan 50 vuotta sitten jo opetettuja asioita, vaikka tieteellinen tutkimus on mennyt 50 vuodessa paljon eteenpäin ja osin jo kyseenalaistanut monia opetettuja teorioita ja ajatusmalleja. Tämä koskee erityisesti ns. kovaa tiedettä, mutta sitä esiintyy enenevässä määrin myös ns. ihmistieteiden kuten psykologian, filosofian, uskonnon jne. alueilla. Kuinka me voimme olettaa, että lapsemme tai nuoremme saavat oikeaa ajan tasalla olevaa tietoa koulujärjestelmässä, jossa opetuksesta ainakin vielä vastaavat ihmiset, jotka vain harvoin jaksavat tai viitsivät seurata tieteen kehitystä tai voivat edes tahtoessaan soveltaa uutta tietoa opetussuunnitelmien kangistuneisiin raameihin tai kognitiivisiin tai kvalitatiivisiin opetustavoitteisiin. Pitäisikö meidän sittenkin uudistaa koko opetustapahtuma eikä vai järjestelmä niin sisällöllisesti kuin ajassa etenevänä opetusprosessinakin. Pitäisikö työelämän tarpeiden ohjata entistä enemmän koulutuksen suuntaa ja tarkoitusta? Mikä on yleissivistävien ja muun koulutuksen oikea suhde nykyaikana? Kuka viihtyy ja voi hyvin nykykoulussa tai -koulujärjestelmässä? Olemmeko vaikeuttamassa tai tuhoamassa nuorisomme tulevaisuuden mahdollisuuksia kehittyä kriittiseksi, tasapainoiseksi ja itsenäisesti ajatteleviksi ihmiseksi siksi, että meillä on toistaiseksi osaltamme valta tehdä niin?

Shalom-terveisin,

Ilkka Vakkuri

Olemme juuri aloittaneet uuden vuoden. Ainakin jonkinlaisen laman, suuren työttömyyden ja yli varojensa elävän kansakunnan keskellä moni meistä suomalaisistakin kysyy pelonsekaisin tuntein: mitä uusi vuosi tuo tullessaan? Tuoko se pahoja vai hyviä asioita vai molempia? Samaa asiaa ihmiset kysyvät Israelissa vaikka heidän virallinen kalenterivuotensa alkaakin jo syksyllä. Mitä meillä on lupa ja todennäköistä odottaa tulevalta vuodelta?

Kysymykseen ei liene mitään yksiselitteistä vastausta. Voimme vaikka todeta turhautuneina, että emme tiedä. Vain Jumala yksin tietää tai sitten voimme alkaa latoa kuultavaksi mitä erilaisimpia tarinoita tai profetioita. Historia kuitenkin todistaa, että tulevaisuuden kovin tarkka ennustaminen on äärimmäisen vaikeaa. Yleensä nuoret ihmiset haluaisivat tulevaisuudelta jonkinlaista muutosta tai erilaista, mitä nykyisin on. Vanhemmat taas haluaisivat enemmänkin muuttumattomuutta ja totuttuja turvallisia asioita.

Jeesus ei välttämättä tarjonnut ratkaisuksi kumpaakaan. Hän sanoi aikalaisilleen mm., että te olette unohtaneet, mikä toorassa on tärkeintä. Se on oikeus ja kohtuus. Jeesukselle siis se, miten me tulevaisuudessa toteutamme Jeesuksen ja Jumalan opettamia kristillisiä periaatteita, on tärkeämpää kuin tulevaisuuden tai muutoksen teoreettinen miettiminen. Muutos parempaan maan päälläkin lähtee ihmisyksilöiden asenteista ja heidän suhteestaan muihin ihmisiin sekä Jumalaan. Siksi Hän ei kutsu meitä olemaan kaikkitietäviä pikkujumalia, vaan nöyriä, itsenäisesti ja omakohtaisesti Jeesuksen opetusten pohjalta ajattelevia, vastuullisia ihmisiä.

Tämä on juuri päinvastoin kuin mitä yleensä eri uskonnot, aatteet ja suunnat tarjoavat. Kun liityt jonkin aatteen tai uskonnon kannattajaksi, lakkaat usein itse ajattelemasta ja uskot, että jotkut muut ovat ajatelleet asiat puolestasi valmiiksi. Sinä vain uskot kyseenalaistamatta, mitä muut sanovat uskottavaksi. Vaikka kaikki ei olekaan näin kaavamaista – ja aatteissakin voi tapahtua pieniä ajatusten tarkistamisia – niin perusajatusrakenne on kuitenkin usein tällainen. Ajatellaan, että vain niin saa ajatella, kuin auktoriteetit sallivat. Muu pohdiskelu on epäpätevänä ja turhana hylättävä. Tällöin todellista vastuullista yhteyttä uskonnon, kulttuurin, tieteen, tiedon, päätöksenteon, politiikan ja käytännön elämän kesken on vaikea muodostaa niin mikro- kuin makrotasollakaan. Ihminen alkaa vähitellen menettää luonnollista erottumista esimerkiksi eläimistä itsenäisen ajattelukyvyn suhteen.

Pitäisikö meidän alkaa kysellä tänä vuonna itseltämme ja muilta, mikä on se totuus, tie ja elämä, jota Jeesus edusti ja edustaa? Pitäisikö meidän alkaa syvällisemmin ajatella niitä asioita, joita Jeesus edusti ja joita Hän meille opetti? Olisivatko ne edelleen tärkeitä ja arvokkaita? Pitäisikö meidän Jeesuksen tavoin haastaa inhimilliset järjestelmät ja auktoriteetit toteuttamaan sitä, mikä on oikein ja kohtuullista? Koskeeko tämä sama asia myös Israelia ja Israel -työtä? Pitääkö meidän vain uskoa, että toiset ovat valmiiksi ajatelleet kaiken puolestamme?

Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri

Edessämme on kristikunnan yksi suurimmista juhlista. Valmistaudumme joulun viettoon Vapahtajamme syntymän kunniaksi. Juutalaiset viettävät samassa kuussa Valonjuhlaa eli Hanukkaa. Me kristityt herkistymme joulun odotuksen jännityksen kasvaessa ja pienemmistä lapsista sen voi parhaiten aistia. Kirkoissa ja seurakunnissa soivat ennen varsinaista joulua kauneimmat joululaulut. Ihmiset valmistautuvat monella tapaa joulunviettoon. Juutalaiset viettävät myös iloisin mielin Hanukka -aikaa.

Yksi asia kuitenkin on toisin juutalaisten ja kristittyjen Valonjuhlassa. Juutalaisten juhlasta puuttuu kokonaan kristittyjen joulun sankari, Vapahtajamme Jeesus Kristus. Sama tilanne toki uhkaa nykyisin maallistunutta kristikuntaakin. Kuitenkin Jeesus on ollut ja pysynyt joulun taustalla maallistuneessakin kristillisessä yhteiskunnassa, kuten Suomessa. Voiko kuitenkin tulla aika, jolloin esimerkiksi Suomessa ei enää olisi kristillisyyttä jäljellä sen vertaa, että Jeesus katoaisi jopa taustalta?

Joulun vietto on vastuullinen tapahtuma jokaisessa suomalaisessakin kodissa. Mikä on joulun sanoma? Onko se hautautunut tai hautautumassa muiden tärkeämpinä pidettyjen sanomien sekaan tai  taka-alalle? Puhumme usein perinteistä. Mikä on joulun perinne ja kuinka sitä vaalitaan tai vietetään? Onko kristillinen joulu vain jäänne menneisyydestä, jota viettävät yhä harvalukuisemmat ikäihmiset omilla tahoillaan? Mikä sitten lopulta on joulun Sanoma?

Johanneksen evankeliumi kuvaa asian siten, että Sana tuli lihaksi ja ilmestys majaili meidän keskuudessamme. Tuo alkukielen Sana -termi tarkoitti alkukielellä Jumalan Viisautta. Sitä Sanaa, jonka kanssa Jumala keskusteli, kun Hän loi maailman. Heprealaiskirje menee vielä pidemmällä. Se kirjoittaa, että Jeesus, tuo Sana, loi koko maailman ja oli olemassa jo ennen maailman luomista. Johanneksen evankeliumin mukaan tuo Sana oli joko jumalallinen tai Jumala itse riippuen alkukielen artikkelin puuttumisen tulkinnasta sanan Jumala edessä. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi, että Hän ja Isä ovat yhtä. Alkukielen pohjalta voisi tulkita myös, että Jeesus ja Jumala ovat sama asia.

Kun me kristityt puhumme joulun Sanomasta, kuuluuko siihen selkeä Sanoma siitä, että Jeesus oli ja on paitsi tosi ihminen myös tosi Jumala? Juutalaisille ajatus, että joku tosi ihminen olisi myös tosi Jumala olisi Jumalan pilkkaa. Kristittyjen keskuudessa yleisesti hyväksytään uskomme perustunnustukset, mutta ovatko ne millään konkreettisella tavalla enää käytössä sanan julistuksessa, seurakuntatyössä tai kotien kätköissä? Mikä sitten on joulun Sanoma, jos se ei ole, että Jumala tai ainakin Jumalan toinen persoona tuli lihaksi? Pelätäänkö esittää sellaista Raamatullista Sanomaa, jota korkean teknologian ja tieteellisen tutkimuksen ajan sivistynyt nykyihminen vierastaa? Juhlitaanko jouluna Jeesusta ihmisenä vai Jumalana vai molempina?

Keskittyminen Jeesuksen ihmisyyden korostukseen – vaikka sekin asia on tärkeä – ja ihmisyyden yksipuolinen korostus veisi joululta sen syvällisemmän merkityksen Jumalan ihmiseksi syntymisen juhlana. Onko siis joulusta tulossa maallinen juhla, jossa Jeesus ei enää ole vain taustalla, vaan Hänen jumalallisuutensakin alkaa kadota ihmisten mielistä. Kuinka silloin käy meidän pelastuksemme? Eikö sittenkin olisi parasta turvata näissä asioissa yksin Raamattuun maailman menosta ja kulttuurien muutoksista huolimatta? Voisimmeko julistaa tänä joulunakin niin kuin on kirjoitettu?

Shalom-terveisin,

Ilkka Vakkuri

Rakkaudesta puhutaan nykyisin yhä enemmän niin lehdistössä kuin internetin keskustelupalstoillakin. Vanha sanonta kuuluu, että siitä puhe mistä puute. Ajallemme tuntuu olevan tunnusomaista, että rakkaudesta on tullut kaupallista ja romantiikkahakuista ja tavallinen inhimillinenkin rakkaus on yritetty muuttaa eksoottisten erikoisuuksien hakemiseksi. Tilaa ei enää ole kuten ennen aidoille vilpittömille ihmissuhteille. Me kristitytkin olemme vaarassa ajautua marginaaliin perinteisen kristillisen rakkauskäsityksen muretessa asteittain. Miten tähän on tultu?

Mietin asiaa hartaasti yhdessä viimeisimmän juutalaisen vieraamme Alexey Shepelevin kanssa. Totesimme lopulta, että nykyaikainen rakkauskäsitys ei ole vaikuttanut vain maallistuneisiin ihmisiin, vaan se pyrkii esille uskovienkin keskuudessa. Ongelma on, että on alettu puhua maallista maailmaa kosiskelevasti ja yhä enemmän rakkaudesta yleisellä tasolla. Samalla Raamatun ajatus Jumalan erityisestä rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa on hämärtynyt. Apostoli Paavali opettaa kirjeissään, että ei ole muuta tosi rakkautta, kuin rakkaus, joka ilmenee Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen Hengessään eli Pyhässä Hengessä. Jeesuksessa Jumalan rakkaus saavuttaa huippukohtansa. Mitään muuta rakkautta ei voi verrata Jeesuksen Kristuksen rakkauteen.

Jeesuksen rakkaus tarjoaa meille todellisen pakopaikan itsekkäästä ja egoistisesta rakkaudesta. Siksi vanha ihmisemme ei siedä eikä viihdy sen rakkauden seurassa. Tämä on yksi syy, että seurakunnissakin on vakavia ongelmia itsekkyyden ja sen seurausten alueilla. Jeesuksen sanoman kehotusosuuden koko painovoima kohdistui siihen, että Häneen uskovat kohtelisivat kaikkia lähimmäisiään – niin uskovia kuin uskomattomia – kuten Jeesusta. Hän opetti: ”Mitä teette yhdelle näistä pienimmistä niin sen teette minulle!”

Jeesus käsittelee oikeaa kristillistä hengellistä asennetta monissa raamatunkohdissa. Hyvä ja syvällinen esimerkki siitä mitä meidän ei tule olla, on mm. Matteuksen evankeliumin 23. luku. Siinä Jeesus varoittaa ulkokullatuista: he sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille mutta itse he  eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Jeesus jatkaa, että kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, ”että ihmiset heitä katselisivat. He tekevät raamatunlausekotelonsa leveiksi ja vaippansa tupsut suuriksi ja rakastavat ensimmäistä sijaa pidoissa ja etumaisia  istuimia synagoogissa,  ja tahtovat mielellään, että heitä tervehditään toreilla, ja että ihmiset kutsuvat heitä nimellä ’rabbi’” (Matt. 23:4-7). ”Vaan joka teistä on suurin, se olkoon teidän  palvelijanne.  Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka  itsensä alentaa, se ylennetään” (Matt. 23:11-12). ”Voi teitä, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja  tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä  laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta  nielette kamelin!” (Matt. 23:23-24).  ”Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä  hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta  ja laittomuutta” (Matt. 23:28).

Onko olemassa vaara, että me kristitytkin lankeamme pois armosta ja sen aikaansaamasta laupeudesta ja todellisesta lähimmäisenrakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa. Onko olemassa vaarassa, että Kristuksen Jeesuksen opetukset ja sanoma unohtuu esimerkiksi Israel -työn kiihkeässä tiimellyksessä? Onko meillä vaarana tulla ulkokultaisiksi? Alammeko palvoa enemmän ihmisiä kuin Jumalaa? Juutalaisia loukkaa suuresti, jos alamme palvoa heitä joinakin erityisinä Jumalan luomina yli muiden, emmekä enää kykene näkemään heitä syntisinä, langenneina, armoa tarvitsevina tavallisina ihmisinä. Rakkaus Jeesuksessa tarkoittaa, että näemme tosiasiat emmekä yritä romantisoida totuutta. Silloin voimme kohdata niin juutalaiset kuin kristityt sellaisina kuin he ovat, avuineen ja puutteineen. Silloin meillä on Kristuksen mieli ja Pyhä Henki vaikuttamassa elämäämme!

Shalom-terveisin,

Ilkka Vakkuri