Pääkirjoituksia Shalom-lehdestä
8/2011
Uskontoihin liittyy piirre, että eri uskontojen kannattajat eivät ymmärrä toisiaan eivätkä toistensa motiiveja tai uskoa. Meidän ei tarvitse väheksyä tai loukata muita ihmisiä siksi, että he uskovat eri tavalla kuin me. Sen sijaan meidän olisi hyvä olla valppaina ja tutustua myös toisiin uskontoihin ja niiden käsityksiin asioista, ettemme puhuisi toistemme ohi. Kristinuskon ja juutalaisuuden kesken on olemassa monia kiperiä kysymyksiä vaikka jotkut pitävät näitäkin eroja - ymmärtämättömyyttään tai jostain muusta syystä - minimaalisina. Jos näkemyserojen taustoja ei tunne, voi loukata toisen vakaumusta tahtomattaankin. Tuon esille yhden asian, joka on ollut voimakkaasti vaikuttamassa kristittyjen ja juutalaisten väliseen suhteeseen.
Kysymys on siitä, että Jeesus kuoli ristillä ja Raamattu sanoo: ”Puuhun ripustettu on Jumalan kiroama” (5 Moos. 21:23). Johtuen Uuden testamentin uusista opetuksista ristin merkityksestä maailmanhistoriassa, kristityt eivät aina ymmärrä sitä taustaa mikä ristinkuolemalla oli Jeesuksen aikaisten juutalaisten keskuudessa. Tästä saamme esimakua qumranilaisen Temppelikäärön tekstistä 11QT 64:11-13, joka toistaa Tooran opetuksen ja lisää ”… Jumalan ja ihmisten kiroama”. Galatalaiskirjeessä apostoli Paavali vakuuttaa, että ”kirottu on jokainen, joka on ripustettu puuhun” soveltaen siten Tooran tekstiä Jeesukseen (Gal 3:13), ja sama ajatus on nähtävissä Apostolien tekojen kohtien 5:30 sekä 10:39 takana.
Vanhassa testamentissa 5 Mooseksen kirjan kohta 21:23 ”puuhun ripustettu on Jumalan kiroama” kulminoituu toteamukseen siitä, että puuhun ripustetun jättäminen riippumaan yön yli saastuttaa luvatun maan. Kohta liittyy vakavaan teemaan kuolleen ihmisruumiin epäpuhtaudesta. Toisin sanoen Mooseksen lain mukaan ristillä kuolleiden ruumiit olivat tietyllä tavalla hyvin erityisiä. Heidän ruumiinsa saastuttaisivat koko maan, jos ne jätettäisiin yöksi paikalleen. Juutalaisuudessa onkin tunnetusti erinäisiä säädöksiä, joiden mukaan kuolleiden ruumiiden (myös eläinten) epäpuhtauden aste vaihtelee kuolintavan mukaan. Tämä ilmenee mm. 3. Moos. 7:24; 11:39-40; 4. Moos. 6:9-12; Josefus, Antiquitates Judaicae 3:260 ja De bello Judaico 3:377. Josefus kirjoittaa esim. kirjassaan De bello Judaico 4:317: ”Juutalaiset huolehtivat hautaamisesta siinä määrin, että ottavat vieläpä ristiinnaulitsemisellakin rangaistujen ruumiit alas ja hautaavat ne ennen auringon laskua.”
Ratkaisevaa oli katsottiinko myös lainkuuliaisina eläneiden, ehkä marttyyreina teloitettujen ristiinnaulittujen ruumiidenkin saastuttavan luvatun maan. On muistettava, että 5.Moos.21:23 liittyi myös käsky. Tooran käsky vaatii aina kuuliaisuutta ja toimintaa. Hurskaat juutalaiset eivät olisi jättäneet käskyä täyttämättä ja riskeeranneet luvatun maan puhtautta epäilemällä Tooraa. Juutalaisuudessa ristiinnaulittujen oletettiin aina joutuneen Jumalan kiroamaksi, vaikka heidät pyrittiin hautamaan, kuten Josefus meille kertoo, lain vaatimalla tavalla. Tästä ei seurannut, että käskyn vaatimus olisi hylätty, vaan se, että katastrofin katsottiin kohdanneen maata sen saastuttua kirottujen ruumiista.
Tätä taustaa vasten ei ole vaikea ymmärtää tosiasiaa, että kuuliaisten juutalaisten keskuudessa Jeesuksen ristinkuolema oli ehdoton ja varma todiste siitä, ettei Jeesus ollut luvattu messias, vaan Jumalan hylkäämä syntinen maan saastuttaja. Tässä kohtaa siis kristinuskon ja juutalaisuuden tiet lopullisesti erosivat. Kaikki kulminoituu lopulta Uuden testamentin opetuksiin Jeesuksen ylösnousemuksesta ja koko ihmiskunnan sijaissovituksesta. Jeesus otti meidän kaikkien ihmisten häpeän päällensä ja oli siten kirottu kaikkien puolesta. Siten Hän ei teollaan saastuttanut Pyhää maata, vaan puhdisti sen kertakaikkiaan. Eikä Hän puhdistanut vain Pyhää maata, vaan koko maailman. Näin Jeesuksen häpeällisestä ristinkuolemasta tuli meille kristityille häpeän sijasta sankari- ja lunastusteko, joka yhdessä Jeesuksen ylösnousemuksen kanssa johti hänen seuraajansa uskonvarmuuteen. Me kristityt uskomme, että Jeesus hallitsee ylösnousseena Vapahtajana maailmankaikkeutta Isän Jumalan oikealla puolella ja Hän on kerran tuleva tuomitsemaan niin eläviä kuin kuolleita. Me uskomme, että vain Häneen uskovat pelastuvat iankaikkiseen elämään. Tätä uskoa ei ylivoimaisesti suurin osa maailman juutalaisista jaa kanssamme. Heille Jeesuksen ristinsanoma on yhä hullutus.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
7/2011
Viime aikoina Norjan ja arabimaailman väkivallan yhteydessä on puhuttu paljon vihasta ja sen seurauksista. Viha on kummallinen asia. Se on ollut maailman historiassa sekä tuhoava että muutoksia tuova voima. Nykyaikana ihmiset usein esim. nettikirjoittelussa purkavat aika vapaasti vihan tunteitaan. Vanhassa testamentissa viha on keskeisesti esillä. Puhutaan Jumalan vihasta ja toisaalta Hänen laupeudestaan. VT:ssa Jumalasta käytetystä n. 140:stä nimestä yksi tärkeimmistä on Herra Sebaot, joka tarkoittaa sotajoukkojen ja sodan Jumalaa. Tätä taustaa vasten ymmärrämme, että sotimisella ja tuhoamisella on keskeinen merkitys VT:ssa. Nimellä Herra Sebaot on viitattu sekä kanaanilaiseen sodan jumalaan että Israelin Jumalaan kiertoilmauksena, koska Jumalan nimeä ei saanut lausua eikä kirjoittaa. Herra Sebaot sodan Jumalana käskee israelilaisia mm. tappamaan kaikki heidän tielleen osuvat pakanakansat mukaan lukien naiset ja lapset. Jos israelilaiset eivät täydellisesti tuhoa vastustajiaan tai täytä kaikkia Herran Sebaotin käskyjä, Jumala rankaisee heitä ankarasti. Vanhassa testamentissa on vihaa, mutta myös rakkautta. Välillä näyttää, että Jumalan ja ihmisten vihan ja rakkauden tunteet ikään kuin yhdistyvät ja vuorottelevat. Kun Jumala rakastaa kansaansa Israelia, Hän myös asettaa kansalleen vaatimuksia. Kun kansa ei täysin täytä näitä vaatimuksia, Jumala vihastuu, seuraa Jumalan rangaistus ja ne, jotka katuvat, saavat anteeksi Jumalan rakkauden tähden. Vanhassa testamentissa pääsääntöisesti suhtaudutaan kriittisesti ja jopa vihamielisesti pakanakansoihin, etenkin, jos ne ovat jollakin tapaa Jumalan Israelille antamien suunnitelmien tiellä. Vanhan testamentin rangaistukset, jotka ovat pääasiassa kuolemantuomioita lähes kaikista rikkomuksista ja rikoksista, osoittavat Jumalan ankaraa huolta ja on tarkoitettu vakavaksi varoitukseksi.
Uudessa testamentissa kaikki kääntyy päälaelleen. Jeesuksen opetuksen ytimessä on väkivallattomuus, vihasta kieltäytyminen ja rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesuksen vihanpurkaus suuntautui temppelin esipihalla uskonnon kaupallistamista vastaan, kun Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät. Tämän yhden ainoan tapauksen perusteella Jeesusta ei voi syyttää vihapuheesta. Sen sijaan klassisen esimerkin vihapuheesta katsotaan löytyvän siitä, kun Jeesus kirosi oliivipuun - jonka sanotaan olevan juutalaisen kansan esikuva - ikuisiksi ajoiksi. Tätä ovat jotkut kristityt käyttäneet juutalaisvastaisen vihan lietsomiseen. Asia on ongelmallinen, jos oliivipuun katsotaan aina symbolisoivan juutalaista kansaa tai Israelia. Joka tapauksessa Jeesus varoitti kansaansa seurauksista (mm. temppelin tuho), jos kansa ei usko ja seuraa Häntä. Jeesus sanoi myös, että vain Hänen kauttaan pääsee Isän Jumalan tykö. Pakanakansoja (esim. roomalaisia tai kreikkalaisia) vastaan Jeesus ei esittänyt merkittävää kritiikkiä tai sellaista, mitä voisi evankeliumien mukaan tulkita vihapuheeksi.
Väitetään, että viha on voimakas ihmistä ohjaava ja liikkeelle paneva voima. Ihmiset löytävät siihen oikeutuksen eri tavoin, jotkut jopa uskonnosta. Juutalaiset ovat joutuneet kamppailemaan vihakysymyksen kanssa, koska ovat olleet vihan kohteena niin monta kertaa historiansa aikana. Tämä on taas synnyttänyt juutalaisissa tarvetta vihaan ja jopa katkeruuteen. Tästä ongelmasta juutalaiset ovat kuitenkin selvinneet hyvin. Keskeinen kysymys heille on, että koska he eivät tunnusta Uutta testamenttia, kuinka he suhtautuvat Vanhassa testamentissa oleviin vihan ilmaisuihin. Ts. vaatiiko Herra Sebaot enemmän uhria vai laupeutta? Käskeekö Herra Sebaot nykyistä juutalaista kansaa vihaan vai rakkauteen muita kansoja ja omaan kansaansa kuuluvia kohtaan? Tämä on kiperä kysymys. Nykyinen Israelin valtio, joka perustettiin v. 1948, ei ole juutalaisten uskonoppineiden eikä itsenäisyysjulistuksensa mukaan uskonnollinen, vaan sekulaari valtio, jossa kuitenkin uskonnolla on merkittävä asema. Harva juutalainen ajattelee esim., että Israelin pääministeri tai poliitikot saisivat käskyjä ja ohjeita suoraan Jumalalta. Israelia hallitaan ja sen toimintaa johdetaan kuten maallista valtiota. Israelilla on itsenäisen valtion oikeus päättää omista asioistaan. Jos Israelin poliittinen tai hallinnollinen johto toimii väärin, se on vastuussa ensisijaisesti omalle kansalleen ja toissijaisesti kansainväliselle yhteisölle kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti. Kansainvälisen oikeuden ongelmana Israelin kohdalla on kuitenkin, että Israelin valtiolla on maailmassa niin paljon vannoutuneita vastustajia, että sen asioiden puolueeton käsittely esim. YK:ssa ei ole taattu. Voimmekin odottaa huolestuneina, minkälaisia päätöksiä YK tekee Israeliin liittyvissä asioissa monien valtioiden vihamielisen asenteen takia.
Kristityllä Jeesukseen uskovalla ei ole vaihtoehtoa. Hän ei voi Jeesuksen opetuksen ja esimerkin valossa kannattaa tai tukea minkäänlaista vihaan perustuvaa toimintaa tai ajattelua, oli sitten vihan kohteena juutalainen kansa tai pakanakansat. Israelin tueksi ovat muodostuneet -60 ja 70–luvulta alkaen vahvistuneet, kristillisyyttään mainostavat ja erityisesti Amerikassa syntyneet Israel-tukiryhmät. Näitä on hyvin erilaisia, mutta monen kohdalla luonteenomaista on väkivallan hyväksyminen tai jopa sen ihannointi päämääriin pääsemisen keinona. Kyseessä on jesuiittojen ajatteluksi väitetty ”tarkoitus pyhittää keinot” soveltaminen Israel -kysymykseen. Jeesuksen opetuksista tai menettelytavoista ei tällaista ideologiaa voi johtaa. Kristittynä voimme seistä vain Jumalan puolella ja Hänen Sanansa varassa. Jumalan asteittain etenevä ilmoitus ajassa saavuttaa huippunsa Jeesuksessa Kristuksessa ja siksi Hänen opetuksiaan ja esimerkkiään ei voi sivuuttaa millään muulla Raamatun kohdalla tai opetuksilla. Kaikkea on tarkasteltava Kristuksesta käsin, muutoin hylkäämme Israelin pyhän Jumalan ilmoituksen. Uskon, että meidän olisi aika palata Jeesuksen ainutlaatuisiin ja ainutkertaisiin opetuksiin ja panna ne myös käytäntöön. Jeesus ei sanonut pakanakansoja Israelin suurimmaksi uhaksi, vaan suurin uhka on kansan luopumus Pyhästä Jumalasta. Siksi meidän kristittyjen tulisi korostaa, että ei ole olemassa maallista ratkaisua juutalaisen kansankaan kohdalla. On vain yksi ratkaisu ja se on kääntyminen Jumalan puoleen.
Shalom –terveisin,
Ilkka Vakkuri
6/2011
Työskenneltyäni jo yli 15 vuoden ajan messiaanisten juutalaisten pastorien kanssa olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka tukala heidän asemansa on. Monet ortodoksijuutalaiset ryhmät hyljeksivät, vihaavat ja jopa vainoavat heitä. He ovat Israelissa jatkuvan parjauksen ja vähättelyn kohteena. Jopa heidän juutalaisuutensa kyseenalaistetaan. He todella tarvitsisivat vilpittömiä ja rehellisiä, heitä aidosti arvostavia uskovia kristittyjä tuekseen. Usein olen kysynytkin heiltä, millaisena he kokevat saamansa kristittyjen tuen? Valitettavasti monet messiaaniset pastorit sanovat, että useat kristilliset järjestöt ovelasti käyttävät heitä hyväkseen. He väittävät, että kristilliset järjestöt antavat jäsenilleen ja rahoittajilleen sellaisen kuvan, kuin he kulkisivat käsi kädessä messiaanisten kanssa, vaikka messiaanisten rooli todellisuudessa on enemmän tai vähemmän nimellinen. Järjestöt haluavat esittää rahoittajilleen olevansa kristillisen evankeliumin airuita samalla kun veljeilevät esim. Israelin epäuskoisten poliitikkojen kanssa ajaakseen omia järjestöllisiä etujaan. Monet järjestöt yrittävät hämätä jäsenensä antamaan rahaa yhä enemmän maalliseen humanitaarisen työhön, eikä messiaanisille tai evankeliumin työhön. Tämän salatakseen nämä järjestöt ovat alkaneet pyhittää ja palvoa humanitaarista työtä, Kristuksen veren evankeliumin sijaan. He ylpeilevät maallisilla suhteillaan esim. Israelissa ja väittävät tämän petollisen evankeliumin olevan oikea evankeliumi. He väittävät, että humanitaarinen työ on polkujen tasoittamista evankeliumintyölle. He ovat markkinoineet tätä teoriaansa niin ahkeraan, että moni on unohtanut, ettei tuossa raamatunkohdassa ole kyse humanitaarisesta työstä millään tavalla. Raamattu ei missään opeta, että humanitaarinen työ olisi ensiarvoinen osa evankeliumintyötä.
Kaiken tämän kruunaa kaikkialle ulottuva tarkoitushakuinen ja kosiskeleva Israel -teologia, jossa Israelista tehdään ikään kuin uusi epäjumala, jota näiden järjestöjen kautta voi palvoa. Tähän teologiaan kuuluu mm. että Uusi liitto kuvataan Vanhan liiton jatkumona, eikä omana ainutlaatuisena Uutena liittonaan, kuten siihen viitataan Raamatussa Jer. 31:31 Uutena liittona, eikä sellaisena kuin Jumala teki Israelin isien kanssa. Olen kuullut näitä huolia, jotka tulevat monen messiaanisen pastorin sydämestä. Olen halunnut vakuuttaa heidät käytännön työssä siitä, että ainakin Israelin Ystävät ry tukee heitä oikeasti kaikilla tasoilla. Israelin Ystävät ry:hän perustettiin 103 vuotta sitten juuri messiaanisen juutalaisen pastorin kehotuksesta tukemaan messiaanisia juutalaisia. En voi vastata muiden Israel-järjestöjen puolesta, mutta me pidämme kiinni siitä evankeliumin työnäystä, jonka järjestömme perustajat aikanaan Raamatusta johtivat. Olen aina ihmetellyt sitä intoa, millä jotkut ihmiset haluavat muotoilla omia Israel-teologisia näkökulmiaan aivan kuin Raamattu yksin ei riittäisi. Raamattua ei mielestäni saa millään tavalla vääristellä tai uudelleen formuloida, vaan Raamattua tulee opettaa sellaisenaan alkukielten pohjalta. Raamatussa on lopulta vain yksi Herra ja Häntä yksin meidän pitää palvoa ja rukoilla. Israelin rooli ei koskaan ole ollut kilpailija Israelin Jumalalle, vaan sen tulee palvoa ja palvella yksin Häntä. Mitään muuta roolia ei meillä kristityilläkään voi olla.
Jos suuntaamme kaiken huomiomme Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen, ei meillä ole aikaa rakentaa omia teologioitamme, joilla yritämme oikeuttaa omat tarkoitusperämme. Lopulta kaikki tällainen teologia – perustuu se sitten liittoteologioille tai muille sinänsä mielenkiintoisille asioille – ei ole tervettä, jos sen keskuksena ja sisältönä ei ole Jeesus Kristus ja Hän ristiinnaulittuna, kuten apostoli Paavali kirjoittaa. Paavali ei totisesti palvo Israelin ystäviä eikä vihollisia, ei myöskään Israelia, eikä ketään muuta kuin Kristusta, koska kaikki muu on lopulta turhaa. Vain Kristus yksin voi viedä niin israelilaisen kuin ei-israelilaisen Isän tykö. Kaikki muu on turhanpäiväistä tämän tosiasian rinnalla. Apostoli Paavali tai Raamattu ei opeta mitään muuta keinoa kuin evankeliumin julistus ihmisen pelastamiseksi kadotustuomiolta. Tämä koskee kaikkia ihmisiä ja kansoja. Israel ei ole Raamatun mukaan mikään poikkeus. Tämän tosiasian tulisi olla kaikkien Israelin kristittyjen ystävien huulilla ja mielessä ja sitä tulisi julistaa rehellisesti ilman pakkoa. Meillä ei ole varaa millekään Raamatun Sanaa muuttavalle korvausteologialle, vaikka se kuulostaisi kuinka ihanalta ja viettelevältä. Tämä on ehdottomasti totta myös rakkaan Israelimme kohdalla. Hyvää alkanutta kesää kaikille! Käykää toki Israelissa tänäkin kesänä ja muistakaa tukea messiaanisia seurakuntia.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
5/2011
Kuluvan vuoden huhtikuussa matkatessani vieraani kanssa suomen kiertueella - hänen mielestään kauniiden ja superrauhallisten maisemien keskellä - pohdimme yhdessä mm. kulttuurin merkitystä evankeliumin sanoman eteenpäin viemisessä ja evankeliumi -sanan määrittelyä niin sisällöllisesti kuin käytännöllisestikin. Pohdimme myös mitä evankeliumi tarkoittaa: onko se yksin ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta vai pitääkö siihen lisätä jotakin, kuten esimerkiksi mahdollinen oma menestystarinamme, jotta se olisi sitä ”oikeaa” evankeliumia. messiaaninen evankelista Isaih Brenner toi esille oman kokemuksensa. oltuaan monia vuosia Kanadassa ja koettuaan siellä yhdysvaltojen hengellisten piirien vaikutuksen voimakkaana, hän oli tullut johtopäätökseen, että usa:n ja Kanadan kulttuuri, myös hengellinen kulttuuri, on nuorta. se on syntynyt amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksen pohjalle ja on varsin kaukana muinaisen Raamatun ajan kulttuurista ja hengellisestä ilmapiiristä sekä sisällöstä. amerikkalainen kulttuuri, kuten yleensä länsimainen kulttuuri, on yksilö- ja menestyskeskeistä. Jos olet hyvä mies tai nainen niin menestyt hyvin niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa. ongelmana tässä ajattelussa on, että vanhan ja uuden testamentin opetus ei ole yksilökeskeistä, vaan yhteisö- ja jumalakeskeistä. Siinä on toki yksilöllinen elementti, eli henkilökohtainen usko ja uskonelämä keskeisesti mukana. Mutta kaikki tapahtuu yhteisö- ja yhteistyön kehyksissä Jumalan, ei ihmisen, johdolla. Amerikkalaisessa kristillisyydessä paino siirtyy helposti miltei kokonaan Jumalasta ja yhteisöstä, eli lähimmäisistä, yksilöön ja hänen tarpeisiinsa. Uskonnon suureksi osaksi tulee helposti ihmisen viihdyttäminen, vaikka alun perin se ei olisi ollut tarkoituksena. Pahimmillaan se johtaa yksilön, uskovan itsensä tai uskonnollisten johtajien sokeaan palvontaan.
Raamatullisessa mallissa kaiken keskuksena ei ole yksilö vaan Jumala. Yksilön tekemisen merkitykset ja tavoitteet päättää yksin Jumala - ei ihminen. Siksi ihminen ei voi omilla arvioinneillaan päättää sitäkään pelastuuko hän vai ei, tai onko ihminen Jumalalle kuuliaisessa uskossa. nämä päättää lopulta suvereeni Jumala yksin. Amerikkalaisessa uskonnollisuudessa korostuvat yksilön teot ja mahdollisuudet mutta raamatullisessa uskossa Jumalan teot ja mahdollisuudet. Amerikkalaisessa uskonnollisuudessa on vaara, että Jumala tai Pyhä Henki nähdään jonkinlaisena ”juoksupoikana”, joka toteuttaa ihmisen hänelle antamia tehtäviä. Raamatullisessa uskossa korostuu ihmisen nöyryys ja alistuminen Jumalan tahtoon silloinkin, kun se ei ole sopusoinnussa ihmisen henkilökohtaisten tavoitteiden tai toiveiden kanssa. Amerikkalaisessa kristillisyydessä tuntuu aluksi, että tällainen uskonnollisuus vapauttaa ihmisen, koska se voi poistaa ahdistavia rajoitteita oman itsensä toteuttamiseen ja esillä pitämiseen. Lopulta se kuitenkin itsekkyydessään vaarantaa ihmisen suhteen sekä lähimmäisiinsä että Jumalaan. Kun yksilöstä ja hänen tarpeistaan tulee uskonnon keskus, se aluksi vapauttaa ihmisen itsekkyyden ja narsismin halun. Tämä tuottaa lyhyellä tähtäimellä paljon mielihyvää, mutta pitkällä tähtäimellä johtaa ihmisen sisäiseen yksinäisyyteen ja jopa eroon Jumalasta. Ainut lääke tähän länsimaiseen itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen olisi paluu Raamatun maailmankuvaan, jossa yksilön asema ei riipu hänen omakuvastaan, vaan siitä kuinka Jumala ja muut ihmiset hänet näkevät ja armahtavat. Tältä pohjalta voisi syntyä eheä minäkuva osana Jumalan suunnitelmaa ja osana ihmiskuntaa. Jumalan sana ei opeta yksilön ylistämistä tai ihailua, vaan nöyryyttä ja aitoa palvelumieltä. Isaih sanoi, että tämä amerikkalainen, Raamatulle vieras ajattelutapa, näkyy nykyisin mm. kristillisessä Israel -työssä. Israelia palvotaan miltei jumalallisena ja Israel-työtä tekeviä lähes jumalina.
Isaih’in mielestä Israelin tulisi tehdä parannus monessa asiassa. nykyinen Israelin kansa ei elä missään mielessä Jumalan sanan mukaan. Tästä esimerkkinä on aborttien suuri määrä ja yleinen välinpitämättömyys heikossa asemissa olevia kohtaan, ovat he sitten juutalaisia tai eivät. Israelissa monenlainen synti rehottaa samoin kuin missä tahansa maassa, vaikka Israelin pitäisi olla ”Jumalan maa” ja siellä pitäisi asua ”Jumalan kansa”. Ristiriita todellisuuden ja Jumalan sanan opetusten välillä on huutava. Silti monet kristilliset Israel -järjestöt kieltäytyvät evankelioimasta, saarnaamasta parannusta tai varoittamasta Jumalan kansaa jumalattomuuden seurauksista. Raamattu varoittaa kauheista seurauksista, jos Israelin kansa ei tee parannusta ja luovu jumalattomasta menosta. Isaih’in mukaan Raamattu varoittaa myös mitä seuraa, jos kristilliset Israel-järjestöt sanovat, että emme me niinkään mistään jumalattomuuksista välitä vaan haluamme vain siunata Israelia. Tässä kohdin Isaih viittasi mm. Snl.:en raamatunkohtiin, joissa ajatuksena on, että meidät tuomitaan sen mukaan mitä olemme tehneet synnin vastustamiseksi. Kun Isaih nousi autosta ja suuntasi kohti Israelia lähtevää lentokonetta, yhteinen tiemme päättyi taas tällä erää. Jäin miettimään kuinka vähän me oikeasti tottelemme Jumalan sanaa ja sen opetuksia. Isaih’in kone nousi ja minä jäin Suomen kamaralle, maahan jota pidetään ehkä eniten Israel-ystävällisenä maana. Mietin mitä on todellinen Israel -ystävyys ja mihin se perustuu? Olenko yksi niistä, jotka vaikenevat Israelin synneistä, Jumalan sanan varoituksista ja jatkavat omaa elämäänsä niin kuin eivät mistään Israelin synneistä edes tietäisi? Tajusin, että minuakin on nyt varoitettu. siksi suuntasin seuraavaan Israel-tilaisuuteen parannuksenteko mielessä. Päätin puhua siitä, kuinka jumalaton kansa tarvitsee Vapahtajaa – oli kyseessä Suomen tai Israelin kansa. Näin kai meidän täytyy saarnata parannusta kaikille luoduilla aina maailmanloppuun asti.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
4/2011
Pääsiäisen ajan Israelin matkallani ymmärsin, kuinka tärkeää on sielunhoito ja korvausteologian vastustaminen. Sellainen korvausteologia, jossa Jeesus pyritään korvaamaan jollakin muulla asialla tai henkilöllä tai henkilöryhmällä, on levinnyt laajalle kristikuntaan. Erityisen huolestuttavaa on sen ilmeneminen kristittyjen tekemässä Israel- työssä. Israelin Ystävät ry:ssä olemme nähneet tärkeäksi auttaa erityisesti messiaanisia juutalaisia, koska emme kannata minkäänlaista korvausteologiaa. Samalla olemme nähneet, että meillä on pysyvä yhteys juutalaisiin uskonveljiimme ja -sisariimme. Ymmärrämme, että samalla kun tunnustamme juutalaiskansan erityisluonteen ja tehtävän Ilosanoman eteenpäin viemisessä, emme halua rakentaa keinotekoista väliseinää juutalaisten ja kristittyjen välille. Jeesus kerta kaikkiaan purki erottavan väliseinän juutalaisen kansan ja muiden kansojen väliltä. Siksi nekin juutalaiset, jotka eivät usko samaan Messiaaseen kuin me, ovat meille tärkeitä, koska he ovat yhtä lailla Jumalan pelastussuunnitelmasta osallisia. Korvausteologia näkyy hyvin monella eri tavalla kristillisten Israel -järjestöjen työssä. Osa aivan oikein torjuu sellaisen korvausteologian, jossa esimerkiksi kristillinen kirkko tai seurakunta on kokonaan korvannut Israelin. Tällaiselle ajattelulle Raamattu ei anna perusteita. Samalla kuitenkin osa näistä järjestöistä tukee ajatusta, jossa juutalaiselle kansalle annetaan poikkeava pelastustie kuin muille kansoille. Näin ei ainoastaan ajatella, opeteta, vaan sen mukaisesti toimitaan.
Tämä näkyy mm. siinä, että messiaanisia juutalaisia tuetaan vain minimaalisesti, mutta muita kohteita paljon. Mitä pitäisi tapahtua, että pääsisimme irti näistä erillisistä korvausteologioista? Ymmärrämme, että ainoa tie pois korvausteologioiden harhoista, on parannuksen tekeminen ja kääntyminen armollisen Jumalan puoleen. Juutalainen kansa on meille niin rakas, että haluamme seisoa sen rinnalla aidosti ilman korvausteologian harhoja Raamatun ja Jeesuksen esikuvan mukaan. Jokainen juutalainen on meille yhtä arvokas Jumalan luomuksena ja Hänen suunnitelmansa osana. Siksi emme halua ihmisinä erotella juutalaisia, vaan haluamme Jeesuksen tavoin olla johdattamassa heitä vapaaehtoisesti oppimaan tuntemaan pelastajansa ja Jumalansa. Tätä emme tee riitelemällä keskenämme tai jakautumalla eri ryhmiin, vaan löytämällä todellisen yhteyden rakkaan juutalaisen kansan kanssa. Tätä ei saavuteta kaunopuheisuudella tai lipevillä kosiskelusanoilla, vaan aidolla välittämisellä juutalaisesta kansasta henkilöön katsomatta. Suuri haasteemme on, että kun katsomme henkilöön niin ryhmitymme johtajien ja eri ryhmien ympärille ja luulemme sitten olevamme parempia kuin muut. Näin toimiessamme, olemme kuitenkin surkuteltavat ja häpeäksi Messiaan sanomalle. Usko ei ole joka miehen, mutta Jumala ei katso henkilöön, vaan sydämeen ja Hän yksin armahtaa kenet armahtaa. Jumalaa ei kukaan pääse pakoon, Hän on yli ymmärryksemme mahtava ja ainutlaatuinen. Jokaisen täytyy kohdata Kaikkivaltias ja Kaikkitietävä Jumala sellaisena kuin itse on. Jumalalta emme kykene peittämään mitään. On kuitenkin lohdullista tietää, että vaikka Jumala on väkevä ja suuri vihassaan, Hän on myös väkevä rakkaudessaan ja armossaan. Siksi meidän tulee rukoilla armoa juutalaiselle kansalle ja itsellemme, että kaikkivoipa Jumala voisi meitä armahtaa. Jumalan edessä emme voi vedota uskontoomme, ryhmäämme, osallisuudesta kansakuntaan tai mihinkään muuhunkaan ulkoiseen seikkaan, vain yksin sydämemme tilaan.
Israelissa ollessani huomasin, kuinka moni juutalainen siellä niin kuin muuallakin maailmassa, on hyvin yksinäinen. Vaikka ulkonaisesti saattaa näyttää, että heillä on paljon tuttavia ja ystäviä, niin tosi paikan tullen uskollisia ystäviä on vähän. Näin Raamattukin opettaa. Israelissa yksinäisyys ja pelot korostuvat Lähi-idän ahdistavan tilanteen vaikuttamana. Inhimillisesti katsoen juutalainen kansa on Israelissa sellaisten uhkien ja paineiden ympäröimänä, että se saattaa monet erittäin ahdistuneiksi. Moni ihminen Israelissa yrittää purkaa ahdistustaan eri tavoin. Yksi tällainen ahdistuksen purkamismuoto on aggressiivinen käyttäytyminen. Ulkopuolisesta saattaakin välillä näyttää, että ihmisten väliset konfliktit karkaavat käsistä, mutta kuitenkin asiat viime hetkellä sovitaan. Sielunhoidon ongelmana Israelissa ja muualla on vaikeus sovittaa Uuden testamentin malli konfliktien ratkaisuun: laupeus, lempeys, rakkaus ja kunnioitus. Kulttuureissa, jotka sallivat voimakkaat tunteen ilmaukset ja tunteiden mukaisen toiminnan, Jeesuksen opettamat hyveet voivat tuntua epärealistisilta ja johtavan päinvastoin alistumiseen ja epäonnistumiseen ihmissuhteissa. Lähi-idässä ei ihannoida inhimillistä heikkoutta. Se hyväksytään silloin, kun on pakko, mutta sitä ei pidetä tavoiteltavana. Kristillinen etiikka ja moraali ovat haasteellisia opettaa ja laittaa käytäntöön myös Lähi-idän alueella. Siksi juuri sielunhoitoon pitäisi panostaa erityisesti Israelissa, että ihminen ei tuntisi olevansa yksin ongelmiensa ja ahdistuksiensa kanssa, vaan väsyneenäkin voisi saada lohdutusta ja virvoitusta Jumalan Sanasta, rakkaudesta ja lähimmäisensä tuesta.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
3/2011
Hiljattain tapahtunut isäni poisnukkuminen ja siirtyminen taivaan kotiin sai minut ajattelemaan erityisesti kaikkia viime vuosina taivaan kotiin siirtyneitä Israelin Ystävät ry:n uskollisia kannattajia. Jokainen heistä on jättänyt jalanjälkensä ihmiskunnan historiaan. Jokaisella heillä on oma elämäntarinanansa kerrottavanaan ja heidän työnäkynsä innoittamina voimme toteuttaa Raamattuun perustuvaa ilosanoman viemistä Israelin kansalle. Ehkä liian usein olemme unohtaneet ilosanoman sisällön ja vain iloinneet ja ilotelleet Israelin kanssa Kristuksen todelliset kasvot peitettynä. Kristuksen todellisia kasvoja ei voi tunnistaa sen poliittis-yhteiskunnallisen peitteen läpi, jota me niin helposti tarjoamme ympäristöllemme tai juutalaiselle kansalle. Juutalainen kansa on valistunutta, oppinutta ja viisasta kansaa. He tunnistavat, jos heitä yritetään ostaa, lahjoa tai käyttää hyväksi omien tarkoitusperien toteuttamiseen. Jokainen juutalainen tietää, että sellainen Israelin ystävä, jonka vaikuttimena on jalo halu tarjota juutalaisille hengellisesti parasta, on ystävä, johon voi vaikean paikan tullen todella luottaa.
Isäni oli todellinen Israelin ystävä, kuten monet muut Israel-työn sankarivainajat. Heidän sankaruutensa ei ollut siinä, että he olisivat olleet parempia tai etevämpiä kuin muut, vaan siinä, että he ovat olleet luotettavia niin ilon kuin surun päivinä. he ovat seisoneet eturintamassa rukoillen Herramme armon varassa, paastoten ja siunaten juutalaista kansaa tilanteessa, jossa sielunvihollinen on jo mennyt sisälle muurin aukosta. He ovat olleet niitä, jotka kuvaannollisesti ovat kannatelleet Mooseksen käsiä, kun Jumala on käynyt taistoon sielunvihollisen valhetta, eksytystä ja vääristelyä vastaan. He ovat nähneet, kuinka valheopettajia, profeettoja ja valhemessiaita on noussut kaiken aikaa. Olemme nähneet Raamatulle vieraan lumovoiman nousun ja tappion. He ovat pysyneet kestävinä kärsimyksen, vaivan, pilkan, häpeän, parjauksen ja epätoivon keskellä. mitä enemmän sielunvihollinen hyökkää Raamatun totuuksia vastaan, sitä epätoivoisempi hän on. He ovat kestäneet, koska ovat nähneet edessä olevan palkinnon, iankaikkisen elämän kirkkauden Jeesuksessa Kristuksessa. Voisimmepa me, jäljellä oleva Israelin ystävien jäännös, käydä rukoustaistelumme yhtä ylväästi, rohkeasti ja vihollisiamme siunaten. Ei ihmiseltä vaadita erityistä rohkeutta, siunausta tai taitoa puhua pahaa lähimmäisestään tai vihata häntä. Lähimmäisen kunnioittaminen, hänen rakastamisensa - oli hän sitten juutalainen tai ei - on kaiken Jeesuksen opetuksen lähtökohta. Tässä tasa-arvoisessa näyssä, jonka Jeesus meidän eteemme piirsi ihmisten yhdenmukaisuudesta oikeudenmukaisen Jumalan edessä on yksi poikkeus: ilosanomaa Jeesuksesta tulee julistaa juutalaisille ensin ja sitten muille.
Kuinka moni juutalainen onkaan elämänsä aikana joutunut kuuntelemaan kristillisen ilosanoman sijasta kristillisen hyljeksynnän sanomaa. Pahin asia, mihin kristityt ovat historian aikana syyllistyneet on, että he ovat tehneet väliseinän juutalaisten ja ei-juutalaisten välille, vaikka tiedämme, että Jeesus kuolemallaan poisti väliseinän. Isäni hengellisen elämän korkein ohje oli alkuperäinen ja alkukielinen Raamattu. Hänen hengellisen ja maallisen toimintansa perustana oli kaksi Raamatun kohtaa. ensimmäinen: ”rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi” (Matt. 22:37) ja toinen: ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä” (Mark. 12:31). Isäni iloitsi syvästi hyvistä uskonveljistä ja sisarista, ystävistä ja hänelle arvokkaasta Israel -työstä. Isäni suri sitä, että Israelin ystävissäkin on riitaisuuksia ja eripuraa siten, että yksi ajaa yhtä asiaa, toinen taas on toisen puolta ja joku vielä vastustaa kaikkea. Yksi hänen viimeisistä rukouksistaan oli, että me Israelin ystävät oppisimme rakastamaan ja kunnioittamaan toisiamme, emmekä häpeäisi ilosanomaa Kristuksesta.
Kaikkia Israelin ystävien sankarivainajia kunnioittaen,
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
2/2011
Olen miettinyt vakavasti viimeksi tapahtuneen messiaanisen pastori Rafi Shimonin ja arabipastori Najeeb Atteihin vierailun jälkeen messiaanisten juutalaisten ja arabikristittyjen asemaa ja keskinäisiä suhteita. Molemmat ryhmät ovat Israelissa vähemmistönä. Israelissa lasketaan olevan n. 150 000 arabikristittyjä, joista 130 000 kuuluu perinteisiin kirkkokuntiin ja 20 000 kuuluu uuskarismaattisiin yhteisöihin. Messiaanisia juutalaisia on Israelissa n. 15 000, ja heistä valtaosa kuluu uuskarismaattisiin yhteisöihin. Uuskarismaattisten messiaanisten yhteisöjen ja vastaavien arabikristittyjen yhteisön välillä vallitsee varsin hyvä yhteishenki ja yhteistyö on vilkasta. Tämä varmasti johtuu osaltaan siitä, että kummallakin on samankaltainen uskonnäkemys ja työnäky, sekä siitä, että sekä arabikristityt, uuskarismaattiset liikkeet että messiaaniset seurakunnat tarvitsevat välttämättä toistensa tukea selvitäkseen haasteellisessa toimintaympäristössään. Arabikristityt yleisesti ärsyttävät muita arabeja, jotka ovat muslimeja. Pääsääntöisesti voi sanoa, että mitä hartaampi uskossaan muslimi on, sitä enemmän hän kokee arabikristityt pettureiksi. Erityisesti uuskarismaattiset arabikristityt, jotka tekevät syvästi motivoituneina ja voimakkaan uskon varassa myös evankelioimistyötä sekä arabien että juutalaisten keskuudessa, ärsyttävät sekä muslimiyhteisön että juutalaisyhteisön ääriliikkeitä.
Messiaaniset juutalaiset ovat olleet lähes koko Israelin valtiossa olonsa ajan enemmän tai vähemmän juutalaisten ääriliikkeiden hampaissa. Monet ovat pitäneet heitä pettureina, heitä on vainottu mitä erilaisimmin tavoin. Tästä on ikäviä esimerkkejä voitu lukea aiemminkin Shalom-lehdessä. Kun seurasin läheltä lähes parin viikon ajan messiaanisen juutalaisen pastorin ja arabipastorin yhteiseloa, toimintaa ja yhteisen uskon jakamista, en voi muuta kuin ihailla heidän kykyään löytää yhteys silloinkin, kun kysymykset näyttävät haastavan heidät kohtaamaan toistensa näkemykset, kun niissä on selviä eroja. Monet arabikristityt kokevat olevansa alkuperäisten Jeesuksen seuraajien jälkeläisiä, jotka voivat osoittaa katkeamattoman historiansa aina Jeesuksen päiviin asti Israelissa. Monet heistä ajattelevat, että he itse asiassa ovat olleet alun perin juutalaisia, jotka ovat vain assimiloituneet arabikulttuuriin, mutta jotka ovat säilyttäneet alkuperäisen Jeesus Nasaretilaisen opettaman uskon. Nämä ihmiset eivät millään tavoin koe olevansa Israelissa vieraalla maalla. Messiaaniset juutalaiset haluavat luonnollisesti nähdä, että he kuuluvat osana historialliseen ja raamatulliseen juutalaiseen kansaan, joka on asunut heille luvatussa Israelin maassa jo tuhansia vuosia. He kokevat olevansa todellisia juutalaisia, jotka uskovat Jeesuksen juutalaisena Messiaana. He eivät usko vaihtaneensa uskontoaan tullessaan uskomaan Jeesukseen Messiaana, vaan he katsovat kuuluvansa uskonsa kautta todelliseen juutalaiseen Jumalan kansaan, sekä Vanhan että Uuden testamentin opetusten mukaisesti. Niitä arabikristittyjä, joilla on samanlainen uskonkäsitys ja elävän uskon toiminnan malli, he pitävät uskonveljinään ja -sisarinaan, mutta heidän on hyvin vaikea ajatella, saatikka hyväksyä, että arabikristityt voisivat kuulua muuta kuin hengellisessä mielessä samaan juutalaiseen kansaan kuin hekin. Tämä näkemysero ja jännite muutamien muiden kysymysten ohella saattaa välillä aiheuttaa haasteita näiden kahden Jeesukseen uskovan ryhmän välillä.
Kuitenkin Jeesukseen uskovien keskinäinen rakkaus on sittenkin auttanut pääsemään tällaisten haasteiden yli. Siksi aktiivisten messiaanisten juutalaisten ja arabikristittyjen välit ovat suurenmoinen esimerkki siitä, kuinka Jeesus voi yhdistää kahden eri kulttuuriperinteen omaavia ihmisryhmää. Tämä on sitä käytännön rakkautta, jossa vihan sijasta rakennetaan Kristus-kalliolle yhteistä tulevaisuutta. Tässä asiassa meillä suomalaisilla ja kaikilla maailman kansoilla on vielä paljon oppimista. Meillä on taipumus rakastaa ja pitää uskonveljinä ja -sisarina niitä, jotka ajattelevat kaikessa samoin luin me. Jeesus kuitenkin kehottaa sanomalla: ”Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?” (Matt. 5:46 ) Jumalan Sana on haasteellinen meille kaikille. Miksi emme aloittaisi sen toteuttamista jo tänään tässä meille rakkaassa Israel-työssä? Alkakaamme kulkea yhdessä erilaisten ihmisten kanssa Kristuksen opetusten jalanjäljissä. Näin olemme paremmin valmiit Mestarimme tuloon!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
1/2011
Haluamme mitä moninaisimpia asioita. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, etenkin jos haluamamme asiat ovat hyväksi meille tai lähimmäisillemme. On välttämätöntä, että opimme ponnistelemaan hyvien tavoitteidemme toteuttamiseksi. Yleensä elämässä pätee sääntö, että mitä enemmän joudumme ponnistelemaan jonkin asian eteen niin sitä enemmän osaamme kyseistä asiaa arvostaa. Mitä helpommalla jonkin asian saamme, sitä vähemmän osaamme sitä arvostaa. Suomessa niinkuin Israelissa pätee tämä sama sääntö. Hän, joka joutuu esim. tekemään uhrauksia isänmaansa ja kansansa eteen osaa näitä asioita myös arvostaa. Viime sodistamme on kulunut siksi paljon aikaa, että uhraukset ja uhraajat isänmaamme hyväksi ovat alkaneet unohtua. Unohtaminen uhkaa edetä samaa tahtia, kun sotiemme sankarit saatetaan haudan lepoon. Israelissa jatkuvat uhkakuvat pitävät sotien uhrit ja uhraajat pysyvästi esillä. Sen sijaan Israelissa puhutaan huolestuneena siitä, että jatkuva jännitys ja uhkakuvat synnyttävät jatkuvaa painetta ja pahoinvointia kansan keskuudessa. Paine on välillä niin suuri, että elämisen laatu ja paremman elämän toivo hiipuu. Mikä auttaisi israelilaisia tässä tilanteessa? Voisimmeko me Israelin Ystävät tehdä jotakin auttaaksemme
israelilaisia tässä?
Israelin Ystävät ry on tukenut mm. traumaklinikoiden ja vastaavien auttamiskeskusten työtä esim. Gazan alueelta pakkosiirrettyjen juutalaisten keskuudessa. Monet heistä eivät ole vieläkään toipuneet pakkomuutosta. Kokonaisten perheiden ihmissuhteet joutuivat kovalle koetukselle ja osalla menivät valitettavasti täysin sekaisin. Näiden perheiden lasten on ollut vaikea sopeutua uuteentilanteeseen. Heidän vanhempansa olivat monessa tapauksessa sitoneet pysymisensä Gazassa raamatuntulkintaansa, jonka mukaan heidän tulee pysyä Gazassa, koska se on Kaikkivaltiaan Jumalan tahto. Nyt vanhemmat olivat pakon edessä antaneetperiksi ja sallineet heidän uskomansa Jumalan tahdon vastaisen toiminnan tapahtua. Monien lasten luottamus sekä Jumalaan että vanhempiinsa on järkkynyt. Vaikka sotia ja sodanuhkia ei ole voitu kokonaan poistaa, niin esim. lääketiede on kehittynyt viime vuosikymmeninä suurin harppauksin. Meillä alkaa olla monenlaista reseptilääkettä lähes joka vaivaan, myös psyykkisiin vaivoihin. Kuitenkin viime vuosina niin Suomessa kuin Israelissa on havahduttu vaaroihin, joita liiallinen lääkeriippuvuus saa aikaan. Kaikkia mielen tai terveyden ongelmia ei voi hoitaa ilman, että hoidosta syntyy myös negatiivista riippuvuutta. Valitettavasti lääkehoitokaan ei aina tehoa niin hyvin kuin olisi toivottu. Tämä johtunee siitä, että ihminen on niin monimutkainen psykofyysinen kokonaisuus, että tuon kokonaisuuden hallinta ei ole niin helppoa kuin olemme joskus luulleet.
Ihmisen eräs perusominaisuus nykyaikaisen tieteen mukaan on, että ihmisen psyyke ja fysiikka tarvitsevat riittävää ja tasapuolista aktiivista kuormitusta ja käyttöä. Tiede on viime vuosina todistanut esim. ”juoksijan taivaan” olemassaolon. Sillä tarkoitetaan kovan juoksun ja harjoituksen aiheuttamaa mieleniloa, virkeyttä ja fyysistä hyvinvointia, joka riittävän kovalla työllä voi muodostua ikään katsomatta lähes hurmokselliseksi kokemukseksi. Ilmiössä tulee esille, että terve elimistömme palkitsee sitä paremmalla hurmoksella mitä enemmän työtä tuon hurmoksen eteen tehdään. Siksi tuo hurmos syntyy vain raudanlujalla harjoittelulla. Ns. hikiliikunnalla on todettu olevan merkittäviä positiivisia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Näistä monista positiivisista vaikutuksista pääsee nauttimaan jo varsin pienelläkin liikunnalla. Kirkoissa ja seurakunnissa kuulemme mitä erilaisempia opetuksia Jumalan Sanasta ja välillä sen ulkopuolelta. Mutta harvemmin kuulemme mitään sellaista opetusta, jossa korostettaisiin terveiden elämäntapojen tai esim. liikunnan merkityksestä hyvinvoinnillemme. Meidän hengenmiesten ja -naisten tulisi kai välittää lähimmäisistämme ja seurakuntalaistemme hyvinvoinnista. Miksi kuitenkin usein vaikenemme Jumalan meihin jo luomisessa luoneesta ominaisuudesta voida paremmin, niin psyykkisesti kuin henkisestikin, terveen ja monipuolisen fyysisen rasituksen kautta. Uusi vuosi on usein jonkin uuden lupauksen aikaa. Miksi emme lupautuisi toimimaan toistemme tukemiseksi ja kannustamiseksi terveisiin elämäntapoihin ja liikuntaan niin Israelissa kuin Suomessakin. Sillä tavalla voisimme omalta osaltamme olla auttamassa paremman maailman ja terveempien elämäntapojen eduksi tässä sairauksien ja psyykkisten paineiden maailmassa. Jumalan rauha ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien meidän kanssamme runsaasti niin liikunnassa kuin sen ulkopuolellakin alkaneena Uutena vuotena 2011!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
10/2010
Nykyisin media vilisee romanttisen rakkaus -termin käyttöä. Monet ihmiset suorastaan janoavat kaiken hyvää hetkellisesti tarjoavaa rakkautta ja siksi se myy hyvin. Jos katsomme ihmissuhdetilastoja vaikkapa avioerojen ja eronneiden perheiden lasten näkökulmasta, näyttää siltä, että romanttisen rakkauden etsiminen ei johda kovin hyviin pitkän aikavälin tuloksiin. Romanttinen rakkaus -käsite syntyi varsinaisesti romantiikan aikana, jolloin siitä tuli yksi hyvä peruste rikkoa Jumalan Sanan opettamia asioita vastaan. Romanttisesta rakkaudesta tulikin monesti tekosyy, jota ruvettiin yhä enemmän esittämään keinona tehdä jotain syntistä tai väärää, kunhan teko tapahtui rakkaudesta. Äidinrakkaus on vertaansa vailla, sillä äiti hyväksyy luonnostaan lapsensa, vaikka tämä tekisi mitä tahansa. Tämä on tietysti lapsen kannalta helppo ja näennäisesti mukava asia. Tällaiseen äitiin voi aina luottaa, tapahtui mitä tahansa. Tällainen elämänasenne voi toimia vain yhteiskunnassa ja perheessä, jossa perheessä on jokin vastavoima kuten isä tai äidin oma velvollisuudentunto, joka asettaa rajat sekä perheen lapsille että äidin rakkauden sallivuudelle. Silloin perhe voi toimia sopusoinnussa ja harmoniassa, koska sekä rakkaus että sallivuus tarvitsevat myös rajat. Mitä sitten tapahtuu, jos esim. isällä ei enää ole jostain syystä tuota perheenpään roolia? Nyky-yhteiskunnassa isän asemasta perheenpäänä on tullut usein enemmän kulunut vitsi kuin todellisuuden ilmentymä. Näin siitä huolimatta vaikka Raamattu korostaa kaikkialla isän asemaa perheenpäänä. Jumala ilmeisesti on aina tiennyt sen, minkä me nyt näemme käytännössä, että kullakin ihmisryhmällä on omat erityisoikeutensa ja -velvollisuutensa. Jos nuo oikeudet ja velvollisuudet eivät ole sopusoinnussa, syntyy vakavia ongelmia ihmisyhteisön yhteistoiminnassa. Jumalan järjestelmässä kullakin ihmisellä ja ihmisryhmällä on omat erityistoimialansa sen lisäksi, että heillä on myös yhteisiä toimialueita.
Raamatun kirjoittamisen aikaan ei ollut nykyisenlaista romanttisen rakkauden käsitettä, koska se syntyi varsinaisesti vasta romantiikan aikana. Raamatun ja antiikin aikainen yleinen rakkaus -termi tarkoitti yleisesti veljeyttä ja korosti äärimmäistä uskollisuutta toista ihmistä kohtaan. Se tarkoitti sellaista ystävyyttä, että oli äärimmäisessä tapauksessa valmis jopa kuolemaan ystävän puolesta ja pyrki ajattelemaan aina ystävän parasta. Raamatussa esiintyvä rakkaus -käsite lähtee puolestaan Jumalan ominaisuuteen kuuluvasta huolehtivasta rakkaudesta meitä kohtaan ja se ilmenee mm. Jumalan antamina käskyinä eli lakina. Jos rikomme Jumalan antamaa lakia vastaan, meidän tulee tehdä parannus ja uskoa evankeliumi. Jeesuksen opetuksen mukaan tarvitaan nämä molemmat asiat syntien anteeksi saamiseen. Näin Jumalan rakkaus toimii syntiä vastaan ja auttaa meitä elämään Jumalan mielen mukaista elämää. Nykyistä romanttista rakkautta pidettäisiin Raamatussa lähinnä itserakkautena, jossa ihminen yrittää etsiä luonnolliselle rakkauden tarpeelleen luonnollista tai luonnotonta kohdetta itsekkään rakkauden tarpeensa tyydyttämiseksi. Siksi nykyinen rakkaus -käsite on Raamatun opetuksille kauhistus, koska rakkauden nykyisin määrittävät ennemminkin ihmisen tarpeet kuin Jumalan tahto. Näin toimien me nykyisin yritämme haastaa Jumalan pilkallisella tavalla Hänen tärkeimmällä toimialueellaan eli rakkauden alueella. Me ikään kuin julistamme, että me tiedämme Jumalaa paremmin, kuinka, miten ja missä Jumalan antamaa rakkautta saa ja voi harjoittaa. Toimimme ikään kuin rakkaus olisi vain oikeuksia eikä ollenkaan velvollisuuksia.
Nykyinen rakkaus -käsitteemme jatkuva soveltaminen johtaa todelliseen rakkaudettomuuteen, koska se johtaa Jumalan turvallisesta huolenpidosta itsekkääseen oman edun tavoitteluun, eikä sillä siten ole Jumalan siunausta. Jeesus osoitti oikeaa jumalallista rakkautta kuolemalla meidän syntiemme tähden, ei siksi että voisimme tehdä lisää syntiä, vaan jotta voisimme saada voiman tehdä parannusta syntisyydestämme. Sellainen uskonnonharjoitus, joka ruokkii syntiä armoon vedoten ja jossa yritetään päättää ihmisten ehdoilla, mikä on oikein ja mikä väärin, ei ole oikeaa Jumalan Sanan eikä minkään muunkaan järkevän kriteerin mukaista toimintaa. Se johtaa vain kaikkien kärsimykseen onnen sijasta. Vihaammeko niin paljon lähimmäistämme, että yritämme johdattaa häntä pois Jumalan Sanan mukaisesta tahdosta ja rakkaudesta? Jos niin on, olisiko parempi, että myllynkivi vieritettäisiin kaulaamme, kuten Jeesus varoittaa meitä jos toimimme heikkojen lähimmäistemme turmioksi. Onneksi Jeesus ei kuollut turhaan, vaan Hän kuolemalla kuoleman voitti ja tarjoaa meille kaikille vieläkin mahdollisuuden tulla Jumalan rakkauden turviin itsekkään rakkauden kuoleman varjon maastakin.
Siunattua Jumalan rakkauden täyttämää joulujuhlaa kaikille Shalomin lukijoille!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
9/2010
Suomen evankelisluterilaisen kirkon viimeisimmän eroamisbuumin yhteydessä on tuotu esille erilaisia näkökulmia. Näyttää siltä, että kaikesta moniarvoisuus- ja mielipiteiden sallimiskeskustelusta huolimatta ei ainakaan media halua sallia raamattu-uskollisten äänenpainojen esiintymistä siinä määrin, kuin heitä arvostelevien. Raamatusta edes jollakin tavalla kiinnipitävät leimataan jopa äärifundamentalisteiksi. Kuinka tähän on tultu? Eikö kirkko ollut vielä vähän aikaa sitten Raamatun opetuksiin perustava yhteisö? Eikö kirkon uskonperusteihin edelleen kuulu Raamatun Sana opin, elämän ja yleensä kaiken lähtökohtana? Suomen kristillisen puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen sanoi, että nyt kinataan paljon samoista asioista mitä 2000 vuotta sitten, kun kristinusko syntyi. Miten kirkossa, jonka alun perin piti olla maailmallisuuden vastakohta on tulossa maailman hengen ruumiillistuma? En tiedä muuta vastausta, kuin että ilman Kristusta ja Hänen Sanaansa me eksymme, kun emme tunne kirjoituksia. Jeesuksen rakkaus ei ollut rajatonta ihmiskeskeistä maailmallista rakkautta, vaan vastuullista Jumalan Sanaan nojaavaa Pyhän Hengen synnyttämää rakkautta. Jumalan Sana on kaiken tuon rakkauden ja Pyhän Hengen työn pohjana meissä. Jos kiellämme Jumalan Sanan totuudet ei meillä ole jäljellä kuin ihmisten itsekäs rakkaus. Siitä ihmiskunta on saanut kärsiä syntiinlankeemuksesta lähtien. Sellaisen rakkauden hedelmää ovat mm. juutalaisvainot ja uskovien vainot kautta aikojen.
Jotain hyvääkin tästä keskustelusta on seurannut. On alettu ääneen kysellä kirkon merkitystä, sen tarpeellisuutta ja kuinka se työnsä hoitaa. Kuinka on mahdollista, että kirkon säännöllisiin tilaisuuksiin osallistuu vain noin 1-3% sen jäsenistä? Mikä on kirkossa vikana? Miksi saarnat ja messut eivät kiinnosta sen jäseniä? Onko kirkolla enää hengellistä annettavaa? Kirkon aktiivisista jäsenistä valtaosa kuuluu kirkon herätysliikkeisiin ja heistä monet väittävät, etteivät saa kirkosta enää hengellistä ravintoa. Voitaisiinko kirkon hyväntekeväisyys- ja muuta auttamistoimintaa antaa siihen erikoistuneiden avustusjärjestöjen tehtäväksi? Rahaa säästyisi tehokkaampaan avustustoimintaan ja tarvitseville saataisiin enemmän ruokaa ja vaatteita. Noin miljardin euron verotuloilla saisi paljon rakentavaa aikaan Suomen kansan hyväksi riippumatta siitä kuulummeko kirkkoon vai emme. Onko yksi syy se, että jos kirkko luopuisi avustustoiminnastaan sen hengellinen lama paljastuisi, koska sen kyky jakaa hengellistä on heikentynyt? Voisiko valtaosan kirkollisista toimituksista antaa pätevien maallikoiden tehtäväksi ja papit voisivat keskittyä sielunhoitoon saatuaan siihen tarvittavan lisäkoulutuksen? Voisiko esim. lapsen isä kastaa lapsensa tai vanhemmat siunata lapsensa avioliittoon tai läheinen vainajan ystävä avustaa hautauksessa? Voisiko kirkon ja seurakunnat korvata tarvittavilta osin paikallisilla hengellisillä yhteisöillä, jotka olisivat seurakuntalaisia lähellä ja eläisivät yhdessä heidän kanssaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä? Mihin tarvitaan laitostunutta kirkko enää nykyaikana? Onko sen aika jo ohi ja olisiko papistonkin aika jalkautua elävien ihmisten keskelle? Kysymyksiä on useita, kuten niiden esittäjiäkin.
Hengellisestä lamasta on vain yksi tie ulos ja se on Kristuksen tie. Se tie on kaita ja portti on ahdas mutta siitä pääsee sisälle jokainen, joka tunnustaa syntinsä ja nöyrtyy Sana alle. Se tie on armon, mutta myös tuskien tie. Olemmeko enää 2000 vuotta myöhemmin valmiit kulkemaan Vapahtajamme osoittamaa raamatullista tietä vai olemmeko harhautuneet jo sivupoluille? Jos olemme harhautuneet, niin palatkaamme Sanan ja Vapahtajan opetusten äärelle mihin kirkkoon tai tunnustukseen sitten kuulummekin. Yksikään kirkko - vaikka kuinka hyvä tai huono - ei meitä lopulta pelasta. Mikään kirkko ei takaa hyvää vanhurskasta elämää tässä ajassa eikä tulevassa. Vain Kristus saa kaiken hyvän aikaan. Hänen todelliseen kirkkoonsa ja seurakuntaansa kuuluvat kaikki maailman uskovat. Siihen kirkkoon tai seurakuntaan kuulut, kun uskot Jeesukseen Kristukseen syntiesi Sovittajana ja Vapahtajana. Kuitenkin, ennen kuin voimme julistaa Kristusta Vapahtajanamme ja uskoa Häneen, sinun ja minun tulee tuntea syntisyytemme ja tunnustaa se Raamatun mukaan. Sen jälkeen tulee armo - ei ennen tai päinvastoin. Siksi synnin kieltävä kirkko on armoton kirkko, jolta puuttuu Jumalan rakkaus meitä syntisiä kohtaan.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
8/2010
On rohkaisevaa olla Israelin Ystävä ja ylistää Herraa. Saamme olla siunaamassa Israelin kansaa ja maata. Ymmärrämme, että Jerusalem on Israelin pysyvä pääkaupunki. Pidämme Israelin maasta ja kansasta. Israel on eri puolilta maailmaa tulleiden juutalaisten yhteinen koti. Siksi haluamme seisoa Israelin rinnalla myös maallisissa asioissa ja tukea Israelia kaikin laillisin keinoin siltä osin, kuin ne eivät ole vastoin Raamattua. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että kaikki maallinen on lopulta katoavaista. Tulee aika, jolloin nykyisenlaista Israelia ei enää ole, vaan Herra Sebaot luo uuden taivaan ja uuden maan. Siksi meidän tulee tunnustaa, että Israel-kysymyksessä on kyse myös puhtaasti hengellisistä asioista. Mitä Israelin juutalaiselle tapahtuu, kun hänen maallinen vaelluksensa päättyy? Mikä on meidän, Israelin Ystävien hengellinen näkökulma Israeliin? Tarjoammeko ahdistuneelle juutalaiselle toivoa vai toivottomuutta?
Israel-järjestöjen työssä on tuettu ansiokkaasti nykyistä Israelin valtiota ja sen politiikkaa. Monet israelilaiset ovat ihmetelleet, kuinka pitkälle Israelin ystävät ovat valmiit menemään varauksettomassa tuen osoituksessaan. Tukemme voi jatkua varmasti yhtä innokkaana kuin ennenkin, mutta uskottavuutemme tähden meidän tulisi myös erottaa hengellinen ja maallinen rakastaminen toisistaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että käytämme aina raamatunlauseita totuudenmukaisesti. Israelin varaukseton tukeminen ei vaadi raamatunlauseiden hienosäätöä oikeutuksen hakemiseksi mielipiteillemme. Usea juutalainenkin ihmettelee monien Israel-ystävien tapaa selittää raamatunlauseita omalla tavallaan irti niiden raamatullisesta asiayhteydestä. Jos kerran olemme oikealla asialla, miksi meidän pitäisi muuttaa raamatuntulkintaamme vastaamaan jotakin villiä teologiaa? Annetaan raamatunlauseiden olla niiden normaalissa raamatullisessa käytössä, eikä esim. sotketa Uutta ja Vanhaa testamenttia keskenään. Toki ne kuuluvat yhteen ja kummallakin on siinä tärkeä tehtävänsä. Mutta niiden vääränlainen sekoittaminen vain hämmentää sekä juutalaisia että kristittyjä. Israel on meille rakas valtio. Se ei kuitenkaan ole palvonnan kohde, muuten rikomme Jumalan ensimmäistä käskyä vastaan. Meidän tulee palvoa yksin Jumalaa. Kaikki muu palvominen on epäjumalan palvomista ja kauhistus Israelin Pyhälle Jumalalle.
Jeesuksen suhde Israeliin on Raamatun mukaan selkeä. Hän halusi Israelin tekevän parannuksen ja täydellisen mielenmuutoksen. Muuten kansa tuhoutuisi. Jeesus tuli, ettei yksikään ihminen hukkuisi. Hän puhui sanansa ja varoituksensa ensisijaisesti Israelille. Apostoli Paavalin tehtäväksi tuli viedä Sanoma eteenpäin pakanakansoille. Raamatussa olevat toivon ja varoituksen sanat ovat annetut ensisijaisesti Israelille. Vaikka Israelin ystävinä voimme siunata Israelia kaikin tavoin, niin sen kohtalo ei kuitenkaan ole meidän käsissämme, vaan Israelin Pyhän Jumalan. Jumala ei ole antanut meille, eikä kenellekään, veto-oikeutta päätöksiinsä. Ne ovat yksin Hänen. Siksi meidän ja juutalaisten tulee suhtautua vakavasti Jumalan varoituksiin erityisesti Israelin kohdalla. Onhan Israel Jumalan silmäterä. Kun Jumala varoittaa ankarin sanoin Israelia, niin kuinka käy meidän, jotka olemme vain oksastetut jaloon öljypuuhun, jos lankeaisimme vaikkapa Israelin palvontaan. Jumalan vakava varoitus Luvatussa maassa Israelin kansalle on kirjoitettu 5. Moos. 30:15–20: ”Katso, minä panen tänä päivänä sinun eteesi elämän ja hyvän, kuoleman ja pahan, kun minä tänä päivänä käsken sinua rakastamaan Herraa, sinun Jumalaasi, ja vaeltamaan hänen teitänsä ja noudattamaan hänen käskyjänsä, säädöksiänsä ja oikeuksiansa, että eläisit ja lisääntyisit ja että Herra, sinun Jumalasi, siunaisi sinua siinä maassa, jota menet ottamaan omaksesi. Mutta jos sinun sydämesi kääntyy pois etkä tottele, vaan annat vietellä itsesi kumartamaan muita jumalia ja palvelemaan niitä, niin minä julistan teille tänä päivänä, että te totisesti hukutte; te ette kauan elä siinä maassa, johon sinä menet Jordanin yli, ottamaan sen omaksesi. Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte. Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kuule hänen ääntänsä ja riipu hänessä kiinni, sillä siinä on sinun elämäsi ja pitkä ikäsi, ja niin sinä saat asua siinä maassa, jonka Herra sinun isillesi, Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, vannotulla valalla on luvannut heille antaa.”
Siunaavin terveisin,
Ilkka Vakkuri
6/2010
Luonnollisen ihmisen elämässä vihan ja rakkauden tunteet vaihtelevat. Siksi on aina olemassa vaara, että rakkaus muuttuu vihaksi. Tunnetasolla voi syntyä viha/rakkaus suhde, joka voi jopa tuhota ihmisen. Pahinta on patoutunut viha ja katkeruus. Tästä meillä on paljon esimerkkejä Raamatussa eivätkä ne ole mitenkään rohkaisevia. Israel-työssäkin meidän tulisi laittaa syrjään vihantunteemme ja opetella rakastamaan jokaista ihmistä – juutalaista ja ei-juutalaista. Israelin kansan rakastaminen ei saa merkitä arabikansojen vihaamista. Israelin oikeuksien puolustamiseen kuuluu myös Israelin arabikansalaisten oikeuksien hyväksyminen. Kaiken on kuitenkin tapahduttava Raamatun hengessä.
Israelilla on raamatullinen oikeus maahansa ja sen on Jumala jo Vanhassa testamentissa vahvistanut. Ehtona on, että Israelin kansa pitää kaikki Jumalan käskyt. Jos se ei pidä, se joutuu jälleen karkotetuksi isiensä maasta. Tässä asiassa meidän ei tarvitse ryhtyä tuomariksi, sillä kaiken tuomari on Herra. Raamattu esittää asiat yleensä kahdella ulottuvuudella. Yksi ulottuvuus on käytännön fyysinen todellisuus menneessä, nykyisessä tai tulevassa ajassa. Toinen ulottuvuus on metafyysinen, fyysisestä järjestelmästä riippumaton Jumalan lopullinen päämäärä, jossa saavutetaan mm. iankaikkinen elämä.
Tämä todellisuus, jossa elämme, on parhaimmillaankin vain varjo siitä todellisuudesta, jonka takuumieheksi Jeesus Kristus on tullut. Täältä pääsemme Isän tykö lopulliseen taivaallisen kotiimme vain Jeesuksen kautta. Tämä tulee esiin esimerkiksi Heprealaiskirjeessä, jossa Abrahamille ja sitten Jaakobille ja Iisakille luvattu Kaananin maa ja Jerusalem sanotaan toteutuvan lopullisesti taivaallisessa Jerusalemissa. ”Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niin kuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala” (Hepr. 11:8–10).
Tuota taivaallista kaupunkia kohti tulee meidänkin suunnata kulkumme. Ajallinen Jerusalem on vain välietappi, vaikkakin tärkeä, jos sen kautta kohtaamme Vapahtajamme – Hänet, jossa ei ole vihaa eikä väkivaltaa. Ilman Jeesuksen Kristuksen antamaa rakkautta eksymme maallisiin huoliin, murheisiin ja vihamielisyyteen. Meistä tulee vihan astioita rakkauden astioiden sijaan. Vihamielisyytemme esim. arabikansoja kohtaan ei auta Israelin asiaa. Meille on annettu Jumalan Pyhä Henki karkottamaan valhe, vihamielisyys ja eriseuraisuus ja yhdistämään meitä Kristuksessa Hänen ruumiinsa jäseniksi. Jos väitämme, että Pyhä Henki luo eriseuraisuutta tai tekee meidät paremmiksi kuin muut, silloin emme ole Kristukselle kuuliaisia emmekä opeta ja toimi Raamatun mukaisesti.
Israel-työssäkin yhteiskristillisyys toteutuu parhaiten siten, että kilpailemme toinen toisemme kunnioittamisessa Jumalan Sanan pohjalta. Se ei saa olla eriseuraisuutta tai toisten kadotukseen tuomitsemista, vaan kaikessa Kristus-keskeistä. Kristuksessa kaikki ovat tervetulleita Jumalan Sanan pohjalta tekemään yhteistyötä Israel-työssä. Miten meidän tulisi toimia, jos kohtaamme Raamatun opetusten vastaisia painotuksia Israel-työssä? Meidän tulee osoittaa rakkautta niitäkin kohtaan, jotka lankeavat Raamatun ainoasta kiistattomasta painopisteestä, eli Kristuksesta. Koska olemme vain raadollisia ihmisiä, emmekä voi kilpailla täydellisen Jumalan kanssa, meidän tulee olla armahtavia myös eksyneitä lampaita kohtaan Jeesuksen esimerkin mukaan. Meillä kaikilla on haasteena langeta hengellisen Israel-työn sijaan pääasiassa maalliseen Israel-työhön.
Yhä lisää maallistuvan yhteiskunnan paine on suuri. Ei kukaan arvostele meitä, jos jaamme maallisesti tärkeää tavaraa ja muuta humanitääristä apua emmekä julista ristiinnaulittua Kristusta. Kuitenkin Raamattu varoittaa, että jos emme julista Kristusta niin toimimme ikään kuin häpeäisimme evankeliumia kieltämällä sen voiman. Tästä on kyse puhuttaessa kristinuskon heikkenemisestä. Suola on käymässä mauttomaksi. Jos emme herää, niin muuta suolaa kyllä tarjotaan kristinuskon ulkopuolelta esim. islamin kautta. Israel ei tarvitse surkuttelijoita tai kosiskelijoita, vaan Jumalan armoa parannuksen teon kautta, samoin kuin mekin. Israel ei pidä Jumalan lakia tai Tooraa täysin tänäkään päivänä – sen juutalaisetkin oppineetkin auliisti myöntävät - ja siksi Jumala kutsuu sitä parannukseen. Raamattukin opettaa näin. Olemmeko me kristityt asettumassa esteeksi Jumalan rauhansuunnitelmalle Kristuksessa?
Nykyisin kuulee juutalaisten ihmettelevän arvonsa hukannutta kristillisyyttä. Kuinka kristillisyyden tosi sisällön, Kristuksen, ihmisten edessä kieltävät kristityt voisivat enää auttaa juutalaista kansaa, jos sen edessä ovat uudet vainot ja ahdistukset? Jos rakkaus kuolee, niin vihamielisyys saa vallan. Viha tuhoaa lopulta myös vihaajan, se tuhoaa Kristuksen vaikutuksen ihmisessä. Kristuksessa ei ole vihaa, on vain rakkautta. Olkaamme alttiit rakkauteen – ei vihaan! Jumala meitä ja Israelia tässä työssä armahtakoon!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
5/2010
Populistisessa poliittisessa kulttuurissa koetellaan välillä ilmaisuvapauden rajoja, kun haetaan sopivia aseita poliittisen vastustajan lyömiseen. Helpolta tuntuva ratkaisu onkin vastustajan demonisoiminen tai ainakin kyseenalaistaminen. Sen sijaan, että luotettaisiin omaan asiaan ja tuotaisiin sitä positiivisesti esille, lyödään kuvitellun tai todelliseksi mielletyn vastustajan henkilöön ja pyritään löytämään hänestä kaikki mahdolliset viat. Tällainen yksipuolinen menettely ei ole hedelmällinen. Se ei ole omiaan synnyttämään hedelmällistä dialogia. Se ei yleensä tuota mitään rakentavaa yhteiseksi hyväksi. Sen sijaan, että vastustaja kohdattaisiin avoimesti ja rehellisesti sellaisena kuin hän on, hänet saatetaan mustamaalata lopulta vaikeasti tunnistettavaksi pääpahaksi. Voidaan perusteellisesti kysyä kenen etua tällainen populismi ajaa?
Israel työssä on olemassa samanlaisia populismin vaaroja varsinkin, jos se kytketään suoraan päivänpolitiikkaan. Silloin tapahtuu helposti niin, että yhteistyön tilalle tarjotaan ajoittain jopa vihamielistä suhtautumista vastustajiksi koettuihin henkilöihin tai tahoihin. Tämä on sikäli haasteellista, että Jeesus opetti meitä rakastamaan vihamiehiämmekin. Viime aikoina on puhuttu yhä kiihtyvämpään äänensävyyn siitä voiko tai saako Israelin valtiota ja sen politiikkaa puolustaa? Onko Israel kansainvälisen median konna vai uhri? Meitä saatetaan vaatia valitsemaan puolemme. Israelin Ystävinä näemme Israelin valtion vahvuudet ja heikkoudet. Siksi haluamme olla tukemassa Israelin valtion muodostumista entistä paremmaksi paikaksi kaikille sen asukkaille elää ja toimia. Mutta onko meillä lupa puhua Israelin valtion kehittämisen tai kehittymisen tarpeista?
Lyhytnäköinen Israel -järjestöpopulismi houkuttaa meitä puhumaan vain Israelin valtiosta ikään kuin se olisi jo täydellinen ja mitään kehitettävää ei olisi. Mutta eihän maailmassa ole mitään niin hyvää, ettei siinä olisi kehitettävääkin. Israelin valtion perustajatkin kehottivat viemään kehitystä eteenpäin ja saamaan Israelin entistä kukoistavammaksi. Jotkut syyttävät, että Israel-järjestöt puolustavat Israelin hallinnon toimintaa niin pitkälle, että niistä on tulossa konfliktin osapuoli. Ainakaan meidän supisuomalaisella Israel -järjestöllämme ei ole niin paljon valtaa tai asemaa, ei edes keinoja tai haluja, että kukaan vakavasti ajatteleva uskoisi meidän pääsevän tai pyrkivän Lähi-idän kriisin osapuoleksi!
Kristillisille Israel-järjestöille on tärkeää, että ne saavat sanomansa esille mediassa ja siellä asioista keskustellaan asiallisella ja rakentavalla tavalla. Ei kukaan kristillisen elämäntavan kannattaja halua leimautua rasistiksi tai muuksi lähimmäisen rakkautta vieroksuvaksi henkilöksi. Kuinka siis saamme maltillisesti ja viisaasti esille Raamattuun pohjautuvan maailmankuvamme ilman, että loukkaamme lähimmäisiämme. Helppo vastaus olisi, että emme mitenkään. Aina joku suuttuu ja saakin suuttua – sehän kuuluu demokratiaan. Toisaalta meidän tulee välttää toisten ihmisten ja heidän vakaumuksensa tietoista tarkoituksellista loukkaamista.
Mielipiteen ilmaisun yksi taito on, kuinka ilmaisemme oman mielipiteemme ilman, että estämme toista ihmistä ilmaisemasta omaansa. Hienosti sanottuna puhutaan dialogitaidosta. Onko meillä sitä ja mitä se on? Nykyaikainen dynaaminen ja hektinen yhteiskunta vaatii paljon voimavarojamme. Meidän tulisi olla kaikessa aktiivisia Marttoja, mutta Jeesuksen jalkojen juuressa olevan Marian kaltaisuutta ei juuri kannusteta. Tämä esitetään erääksi syyksi siihen miksi uskovat lukevat Raamattua ja rukoilevat liian vähän. Hengellisiä asioita ei voida mitata kaikin osin samoin mittarein kuin maallisia. Mutta varmaan on olemassa jokin yhteys Israel-rakkauden hiipumisen ja raamatunluvun sekä rukouselämän vähenemisen välillä. Siksi meidän tulisi herätä valvomaan Israelin puolesta hengellisesti ja antaa poliittisten populistien rauhassa kadota näyttämöltä omalla tavallaan ja ajallaan. Päivänpolitiikassa ei lopulta ole voittajia. Keskitytään me sen sijaan rakentavaan ja elävään hengelliseen toimintaan. Käykäämme avointa dialogia ihmisten kanssa Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovintoveressä. Ei anneta populistien kuluttaa aikaamme. Israel tarvitsee kipeästi rukousta ja Raamatun mukaista rohkaisua!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
4/2010
Jos haluamme ymmärtää ihmistä ja hänen luomaansa kulttuuria, emme voi olla ottamatta huomioon uskontoa. Uskonto on parhaimmillaankin ihmisten käsitystä Jumalasta ja ihmisen ja jumalan välisestä suhteesta, elämän tarkoituksesta, ihmisenä olemisen todellisuudesta ja kaiken päämäärästä. Juutalainen professori Kauffmann käsittelee näitä asioita mm. kirjassaan ”Kaksi Liittoa”. Hän tarkastelee kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin välisiä eroja. Hän toteaa, että esimerkiksi kristinusko eri variaatioineen ei poikkea juutalaisuuden eri variaatioista muun, kuin sen kysymyksen kohdalla: kuka Jeesus on? Hän tuo esille, että karismaattisen kristinuskon ja mystisen juutalaisuuden näkemykset eivät juurikaan eroa toisistaan muulla periaatteellisella tavalla kuin Jeesuksen osalta.
Juutalaisessa mystiikassa esiintyy hänen mukaansa äärimmillään jopa kolminaisuusoppiin verrattavia näkemyksiä. Liberaalikristillisyys taas eroaa liberaalijuutalaisuudesta lähinnä vallitsevien kulttuuritapojen suhteen. Toisaalta liberaalijuutalaisuuskin antaa arvoa Jumalan laille enemmän kuin liberaalikristityt. Siksi professori Kauffmannin mukaan perimmäinen ero kristinuskon ja juutalaisuuden välillä liittyy Kristuksen persoonaan ja siihen, millä auktoriteetilla Jeesus puhuu. Jos kristinuskossa luovutaan Jumalan auktoriteetista tai Jeesuksen messiaanisuudesta, voitaisiin kristinusko ymmärtää juutalaisena lahkona, joita juutalaisuudessa on kylliksi paljon.
Islaminuskoon pätee sama asia siten, että professori Kauffmann näkee, että islam syntyi, kun Mohammed yritti perustaa juutalaisen lahkon mutta koska juutalaiset eivät tunnustaneet hänen jumalallista auktoriteettiaan hän asteittain perusti uuden uskonnon. Tämä lienee suurin este sille, ettei islamistakaan tullut juutalaista lahkoa. Onko näiden kolmen uskonnon välillä konfliktia ja jos on, tuleeko ja miten konflikti ratkaista? Yhteistyö ja sovinnonteko lienee mahdollista, kunhan ketään osapuolta ei pakoteta tai manipuloida luopumaan omasta uskonnollisesta identiteetistään. Israel-työssä saattaa esiintyä hyvinkin, ei pelkästään puolustavaa, vaan hyökkäävääkin vihamielistä ajattelutapaa ja aggressiivisuutta. On aina olemassa vaara, että ihmiset ajautuvat yhdestä ääri-ilmiöstä toiseen. Tämän poliittiset ja hengelliset johtajat hyvin tietävät. Siksi he politisoivat ja propagoivat yksisilmäisiä näkökulmia.
Tapasin kerran erään Israel -organisaation hallinnossa työskennelleen henkilön, joka kertoi, miten tarkoituksena on saada liikkeelle ja manipuloitua pieni aggressiivinen joukko. Ydinryhmää ei ole tarkoituskaan kasvattaa kovin suureksi, koska pientä ryhmää on helpompi hallita ja ohjailla haluttuun suuntaan. On olemassa ilmeinen vaara, että tällaisen liikkeen seurauksena on antipatia esimerkiksi arabeja vastaan. Me Israelin Ystävät ry:ssä uskomme, että ainut Raamatun kokonaisvaltainen opetuksen tie tässä maailmassa eteenpäin kulkee rakkauden evankeliumin ja sovinnon tietä. Jeesus ja Hänen varhaiset seuraajansa kieltäytyivät poliittisesta roolista. He tekivät selvän eron hengellisen ja maallisen välille.
Jumalan asteittain etenevässä ilmoituksessa Vanha testamentti kertoo ihmiskunnanlankeemuksesta ja sen seuraamuksista. Vanhan testamentin aikana maallista ja hengellistä on vaikea erottaa toisistaan. Kuitenkin niin, että profeetat Jesaja ja Hesekiel viittaavat uuteen tulevaan Jumalan testamenttiin, joka on palauttava Israelin ja muiden kansojen suhteen kohti alkuperäistä, ennen syntiinlankeemusta vallinnutta asiaintilaa. Tämän lupauksen täyttymisestä meille kertoo Uusi testamentti. Uusi testamentti on Jumalan Sanan mukaan Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, joka on voittanut tuonelan ja helvetin vallat ja joka tosi ihmisenä ja tosi Jumalana on sovittanut meidän kaikkien synnit. Uuden testamentin ydin on: Seuraa Jeesusta, niin saat periä iankaikkisen elämän.
Jeesuksen asemasta on alusta asti kuitenkin ollut väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä. Milloin Jeesus on haluttu korvata Pyhällä Hengellä, milloin Isällä. Kristinuskon perimmäinen haaste on siinä, että ilman Jeesuksen tosi ihmisyyttä ja jumalallisuutta, katoaa kristinuskosta sen Uuden testamentin mukainen perusta. Siksi on olemassa vaara, että yhä useampi kristitty opillisesti sekavassa tilanteessa Israel -järjestöissä ja niitä lähellä olevissa piireissä, ajautuu poispäin messiasytimestä. Jos kristittynä usko Jeesukseen korvataan vaikkapa uskolla Moosekseen, jos Uusi liitto korvataan muilla liitoilla, on kyseessä kristittyjen Uuden testamentin vastainen opetusrakennelma. Kuten juutalainen professori Kauffmann osuvasti asian ilmaisee: kullekin uskonnolle on annettu oikeus uskoa omalla tavallaan. Etääntyminen oman uskontonsa ytimestä niin juutalaisuudessa, kristinuskossa, kuin islamissa haalistaa ja hämärtää uskonnollista identiteettiä ja myös uskonnollisen identiteettinsä moraalis/eettisiä periaatteita.
Kun uskovalla on selkeys oman uskontonsa pääperiaatteista ja ymmärrys muiden uskontojen tärkeistä ja pyhistä arvoista, hänen on helppo kunnioittaa toisen vakaumusta. Tällöin kirkastuisi myös uskontojen suurin yhteinen haaste: toimiminen epäuskoa, maallistumista ja moraalista rappiota vastaan. Yhteistoiminnan ehtona ei voi olla uskontojen omien perusarvojen kieltäminen, tällainen vaatimus on järjen ja kohtuullisuuden ulkopuolella. Kristityn identiteetti vahvistuu Kristus -juuresta ja kristittyä vahvistaa Kristuksen osoittama rakkaus omaa juutalaista kansaansa kohtaan. Kristillistä rakkautta ei voi olla ilman Kristusta. Jos kristittynä peittää, salailee tai vaikenee tästä tosiasiasta, silloin etsii rakkautta inhimillisestä näkökulmasta, ansioiden kautta. Me tiedämme, että Vanhan testamentin mukaan lahjaksi saatu ja ansioton rakkaus on ainut toimiva rakkauden muoto. Siksi meidän tulee vahvistua Kristuksessa, jotta voimme pyyteettömästi palvella Jumalan alkuperäistä omaisuuskansaa, Israelia. Kristuksen rakkauden turviin,
Shalom -terveisin,
Ilkka Vakkuri
3/2010
Olen viime aikoina lukenut mm. juutalaisen intellektuellin, professori Yehezkel Kaufmannin kirjan ”The Golah”, jossa hän varoittaa Israelin kansaa, ettei se eristäytymällä tekisi uskonnostaan lahkolaista kulttiuskontoa. Juutalaisuus on hänen käsityksensä mukaan tarkoitettu kristinuskon ja islamin tapaan maailmanuskonnoksi. Lisäksi hän painottaa kristinuskon ja juutalaisuuden välisen rakentavan vuoropuhelun merkitystä maailmassa. Yehezkel Kaufmann tuo esille, että juutalainen kansa on sopeutunut varsin hyvin vallitseviin kulttuureihin diasporansa aikana. Tämä on ollut sen selviytymisen keino ja voimavara. Juutalaisen identiteetin perustana ja sen säilymisen takeena on ollut uskonto ja sen arvot. Keskusteltuani monien juutalaisten oppineiden kanssa olen todennut, että uskonnon osuus identiteetin rakentumisessa on monivaiheinen prosessi. Juutalaiset ovat jakautuneet eri uskonnollisiin ryhmiin, mutta kansallinen uskonto on kaikkia yhdistävä tekijä. Kaufmannin mukaan juutalainen uskonto ei ole pyrkinyt laajentumaan, kuten juutalaisesta arvopohjasta nopeasti maailmanuskonnoksi levinnyt kristinusko. Sen sijaan juutalainen uskonto on pyrkinyt turvaamaan juutalaisen identiteetin muuttuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa.
Huolestuttavaa on, että jos uskonto ja sen arvot muodostaisivat identiteetin perustan, niin kuitenkin jumalausko on heikentynyt Israelin juutalaisten keskuudessa. Tutkimuksien mukaan enää n. 30 % Israelin juutalaisista uskoo mihinkään korkeampaan voimaan tai Jumalaan. Yhdistäväksi tekijäksi jumalauskon tilalle on tullut Israelin valtio. Tätä sinänsä tärkeää ja hyvää asiaa ovat valitettavasti hyväksi käyttäneet omiin tarkoituksiinsa erityisesti amerikkalaisperäiset kristillis-sionistiset, poliittisuskonnolliset tahot. Israelin Pyhän ja messiasuskon korvaaminen Israelin valtion ja kansan palvonnalla on saanut aikaan toistuvia uhkakuvia ja huolenaiheita kristittyjen, kuten mm. sionistien keskuudessa. Irrationaaliseen ja Raamatun Sanasta irrallaan olevaan raamatuntulkintaan perustuvien opetusten ahkera viljeleminen on pönkittänyt näiden liikkeiden ja niiden johtajien valtaa ja asemaa. Näin siksi, koska ensin uhkakuvat luotuaan he voivat esiintyä niiden asiantuntijoina. Kannattajiensa edessä heidän ei ole tarvinnut kantaa vastuuta vastuuttomasta suosion tavoittelustaan ja evankelioinnin syrjäyttämisestä Israel-työssä. Näin he ovat voineet kaikessa rauhassa liittoutua niiden juutalaisten tahojen kanssa, joilla on samoja päämääriä. Tällainen yhteistyö on turvannut heidän asemansa samalla, kun se on estänyt normaalin, tasapainoisen kristillisen väkivallanvastaisen ja rakkaudellisen sanoman levittämistä evankeliumin muodossa. Monille juutalaisille heidän todistuksestaan on näin tullut väärä käsitys siitä, mistä kristinuskossa perustaltaan on kysymys ja kuka on sanoman keskiössä. Tämä yritetään muka tehdä taitavasti, ettei kukaan asiaa huomaisi. Raamattu kuitenkin opettaa, että jolla on korvat se kuulkoon mitä opetetaan! Hengellistä sanomaa näissä tulkinnoissa ei juurikaan ole, vaan ne keskittyvät ensi sijassa poliittisiin uhkakuviin.
Pienestä maantieteellisestä koostaan huolimatta Israel valtiona on sotilaallinen suurvalta. Israelilla on varastossa mm. noin 200 huippunykyaikaista ydinkärkeä. Näistä 100 tai 1000 kertaa Hiroshiman ydinpommia voimakkaammista ydinkärjistä jo kolme riittäisi tuhoamaan koko Suomen alueen. Maamme kohdalla olisi lähinnä kolme suurta kuoppaa ja tuhottu kansa. Inhimillisesti tai maallisesti ajatellen kukaan ei voi merkittävästi uhata Israelin turvallisuutta, koska silloin joutuu kantamaan uhkansa seuraukset. Voimme olla varmoja, että Israel oman turvallisuutensa ollessa uhattuna on valmis myös strategiseen ennalta ehkäisevään iskuun Venäjän tapaan. Viime aikoina olen tutustunut myös Israelin ylivoimaisiin ja huippunykyaikaisiin muihin taisteluvälineisiin, jotka tulevat mullistamaan tavanomaiset sodankäyntimenetelmät ja mahdollisuudet. Voidaankin kysyä, kenen etua hengellisessä kentässä sotilaallisiin uhkakuviin keskittyminen ajaa?
Toimiessani työssäni kristillisessä kentässä tiedän, että evankeliumi on ensisijainen tehtävämme. Kaikki, mikä vaikeuttaa evankeliumin julistamista, palvelee yksin evankeliumin vastustajia ja sielunvihollista. Se on todellinen hengellinen uhkakuva, jonka tulisi olla jokaisen uskovan ensisijaisena huolena. Millaisen kuvan kristityt antavat maailmalle ja juutalaisille omasta toiminnastaan ja uskostaan kristillis-sionististen liikkeiden puristuksessa? Toimittuani aikani aktiiviupseerina ja tälläkin hetkellä evp-upseerina maanpuolustustehtävissä kertausharjoituksissa, ymmärrän sotilaspoliittista todellisuutta. Mielestäni kristityn on epärehellistä keskittyä hengellisessä kentässä ensisijaisesti muuhun kuin Messiaaseen. Tiedän, että tehtäväni on kirkastaa Messiasta. Ainoa oikea ja kestävä raamatunmukainen Israel -työmuoto on siunata Israelia ja muita kansoja hengellisesti Messiaalla, Vapahtajalla! Se yksin on oikeaa hengellistä ja raamatullista sionismia ja tapahtuu ilman ansioajattelua ja pakkoa. Messiaan sanoma ei ole vihan evankeliumia. Se ei ole minkään kansan tai ihmisryhmän palvomista, vaan nöyrää alistumista Israelin Pyhän meille Raamatussa osoittamaan hengelliseen työhön. Työn päämäärä on pitkälle maallistuneen Israelin valtion pelastaminen hengellisestä kuolemasta elämään Israelin Pyhän Jumalan tahdon mukaan. Emme tarvitse maallisia emmekä hengellisiä vihaliikkeitä kristillisessä kentässä. Maallisessa kentässä sellaisia liikkeitä on riittävästi ja mm. sen seurauksena tämä maailma on kaukana evankeliumin ja armon Sanomasta. Emme tarvitse maallisia johtajia syntivelkojemme ja tuomiomme poistamiseen, vaan yksinomaan Kristusta. Uskovat veljet ja sisaret: todistamme ylösnoussutta Kristusta! Israelin Pyhä Jumala sallikoon, että todistuksemme on yksiselitteinen, evankelioiva ja väkevä!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
2/2010
Yleinen ajatus nykyaikana yksittäisten ihmisten, kansakuntien ja ihmisryhmien kohdalla on, että ihminen itse määrittelee, miten häntä voi rakastaa. Voidaan valittaa, että toinen ihminen kyllä toista rakastaa, mutta ei oikealla tavalla. Suomalaisina olemme siitä kummallisia, että kysymme luontevasti ulkopuolisilta, mitä he meistä ajattelevat ja mietimme olemmeko ylipäätään rakkauden arvoisia. Kristillisessä mielessä rakkaus on puhtaimmillaan riippumaton rakkauden kohteesta ja siitä, kuka rakastaa. Kristillinen ihanne on universaali, ilman ehtoja toimiva epäitsekäs rakkaus, jossa kumpikaan osapuoli ei voi sanella rakkauden ehtoja. Rakkaus kumpuaa siitä tosiasiasta, että Jumala on ensin rakastanut meitä ja me Jumalan rakkauden kautta voimme rakastaa toinen toisiamme.
Vaikka kristillinen ihanne on säilynyt kristillisen opetuksen keskeisenä asiana, synnyttävät esimerkiksi maallistuminen ja itsekäs rakkaus jatkuvasti arkipäivän elämässä rakkaudettomuutta. Pisimmillään tällainen ajattelu on edennyt otaksumaan, että rakkauden kohde voi vapaasti määritellä, ei ainoastaan kuka saa häntä rakastaa, vaan sanella mikä on oikea tapa häntä rakastaa. Tällöin rakkaudesta tulee helposti kauppatavaraa, jossa parhaan hinnan maksava saa etuoikeuden rakkauteen. Juuri tällainen ajattelu erottaa meidät todellisesta vilpittömästä raamatullisesta rakkaudesta ja sen mukanaan tuomista monista siunauksista.
Kreikankielinen sana ”metanoia” tarkoittaa mielenmuutosta. Se tarkoittaa jälkeenpäin toisin ajattelemista sekä ajatustavan perinpohjaista muutosta, joka ilmenee katumuksena ja kääntymisenä yksin Jumalan armon perustalle. Se on vapautta omasta erinomaisuudesta ja alistumista Jumalan tahtoon. Se on myös luopumista omista ansioista Kristuksen hyväksi. Sen seurauksena on synnin inhoaminen ja hylkääminen. Mielen muutos on kokonaisvaltainen tapahtuma; kaikki se mitä ennen on pitänyt oikeutettuna, saattaa menettää merkityksensä ja näyttäytyä oikeassa valossa. Kääntymys on enemmän Jumalan lahja kuin tehtävä. Kääntyminen Jumalan puoleen on mahdollista, koska Jumala kääntyy syntisen puoleen ja lunastaa heidät synnin kahleista ja orjuudesta (Luuk. 1:76–79).
Kääntymys ei merkitse vain jyrkkää irtisanoutumista entisestä elämästä, vaan ennen kaikkea myönteistä, luottavaista antautumista Jumalan pelastussanomalle, evankeliumille Jumalan vapahtavasta kuningasvallasta, jonka Hän tuo tullessaan. Kääntyminen on tulemista lapsen kaltaiseksi, hengessä köyhäksi, niin että Jumala pääsee vaikuttamaan ihmiseen, vapahtamaan ja lunastamaan hänet. Tällaisen mielenmuutoksen kokivat opetuslapset ja apostoli Paavali. Tällaista mielenmuutosta tarvitsemme myös Israel-rakkaudessa! Pyhän Hengen pyhittämää Ilosanomaa tulee siksi julistaa kaikille murheellisille ja vangituille omille tunnoille. Israelin Pyhä meitä tässä työssä vahvistakoon ja siunatkoon!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
1/2010
Israelin Ystävät ry:n työ on jatkunut jo kohta 102 vuotta. Nykyinen Israelin valtio perustettiin vuonna 1948. Olemme siis tehneet työtä Israelin tukemiseksi aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti nykyisen Israelin valtion aikakaudella jo noin 54 vuoden ajan. Kristillisen kalenterin mukaan olemme aloittaneet jälleen uuden vuoden työmme ja työnäkymme merkeissä. Israelin Ystävät ry:n liittokokouksen hyväksymän toimintasuunnitelman pohjalta meille on luvassa työntäyteinen vuosi 2010. Edessä on jälleen vuosi, jolloin saamme olla käytännössä tukemassa Israelia monella eri rintamalla. Olemme saaneet uskonveljissä ja –sisarissa uusia yhteistyökumppaneita ja olemme saaneet uusia, innokkaita työntekijöitä. Haluamme viedä toivon sanomaa myös uusien kanavien kautta. Työnäkymme kuuluu radio Deissä, TV 7:ssa ja monin eri tavoin Internetissä. Facebookissa, kiitos Jari Lammin, näkyvät videoinnit eri tilaisuuksistamme. Voit kuunnella ja katsella työnäkyämme myös perinteisenä painettuna sanana.
Kun puhumme vuodesta 2010 Israel-työn rintamalla, meidän on hyvä tarkastella uuden vuoden mukanaan tuomia haasteita. Joudumme myös miettimään, mitä uutta meillä on tähän työhön annettavana. Siksi on hyvä tarkastella menneisyyttä, jotta voisi olla annettavaa tulevaisuudelle. Uskon, että yksi hyvin kiperä kysymys on, kuinka voisimme olla uskottavimpia niin, että meitä kuuntelisivat sellaisetkin, jotka eivät vielä ole syttyneet Israel -asialle. Yhtenä syynä edellä mainittuun voi olla, että Israel -järjestölle on vaarana yksipuolisuus, politisoituminen tai sanojen ja tekojen välinen ristiriita.
Yksipuolisuus on vakava kysymys meille kaikille, koska juuri sitä argumenttia käytämme usein itse, kun tuomitsemme valtamedian, palestiinalaisten, tai arabitahojen mediasanomaa. Raamattu varoittaa, että ei ole oikein, jos tuomitsemme toisia tahoja ja teemme itse samoin kuin sanomme muiden toimivan.
Meidän tulee Israelin Ystävät ry:ssä, vaikka olemmekin tunnustetusti evankeliumin ilosanoman läpitunkema järjestö, suhtautua myöskin vakavasti siihen, ettemme vieraannu Raamatun pelastuksen ja toivon sanomasta yleisen kehityksen mukaisesti sivu-urille.
Evankeliumi on tarkoitettu ilosanomaksi kaikille, eikä siitä ole yhtään poikkeusta. Kaikilla on oikeus iloon. Evankeliumia ei saa yrittää vesittää, vaan se on julistettava koko suloisuudessaan. Jumalan lain tehtävä on ajaa meidät epätoivoon ja johtaa ihminen sitten evankeliumin äärelle.
Parannuksen voima on yksin evankeliumissa – ei laissa. Siksi laki ilman evankeliumia ajaa ihmisen epätoivoon tai tekee hänestä teeskentelijän. Materiaalinen auttaminen ei ole evankeliumia, eikä näitä saa sotkea keskenään. Toista tarvitaan tässä ajassa selviämiseen ja toista iankaikkiseen elämään pääsemiseen. Molempia tarvitaan. Kuitenkin ilman evankeliumia materiaalinen apu ei auta meitä tätä maailman aikaa pidemmälle. Israelin Pyhä armahtakoon ja siunatkoon meitä ja työtämme vuonna 2010!
Shalom –terveisin,
Ilkka Vakkuri
10/2009
Suomalaisessa kulttuurissa ja suomalaisille joulun aika sisältää tietynlaisen jännitteen. Toisaalta joulun aika on valon juhlaa, mutta varsinkin, jos vietämme lumetonta joulua, voi joulu Suomessa olla pimeyden ja jossain määrin apatian aikaa. Toisaalta tämä sopii hyvin kristilliseen sanomaan, jossa valon lapsen syntymää varjostaa pimeyden, vihan ja kuoleman ilmapiiri, koska pimeys kuvaannollisesti sanottuna vihaa valoa. Maailmassa näyttääkin vuodenajasta, ajankohdasta ja paikasta riippumatta alkavan taistelu ihmisten mielissä valon ja pimeyden välillä. Siellä, missä on valoa, on lähellä myös pimeyttä. Siellä, missä on pimeyttä, on mahdollisuus saada valoa. Tämän jännitteen olemassaolo antaa kuitenkin pimeydenkin keskellä toivoa valosta. Toisaalta valon keskellä on hyvä muistaa varoitus pimeyden todellisuudesta.
Israel –työssä Israelin Ystävät ry on yli 101 vuoden ajan halunnut olla tuomassa valoa maallistuneen pimeän maailman keskelle. Israelin Ystävät ry on halunnut nähdä juutalaisen kansan ja Israelin historian kokonaisuutena, jossa on valon ja pimeyden aikoja, mutta joka on osa Jumalan kokonaisvaltaista suunnitelmaa. Siksi me olemme halunneet olla tarjoamassa Israelille - ei vain keinovalojen valokeilaa auttaaksemme hetkellisesti valon keskellä taistelevaa kansaa - vaan olemme halunneet olla mukana rukouksin ja muutoinkin avustaa sitä työtä, jonka avulla Israelin kansalle koittaa todellisen valon antama rauha. Todellinen valo ei voi lähteä vain ihmisten hyvistä töistä tai parhaimmankaan ihmisen rakkauden tunnustuksesta, vaan ainoastaan Jumalasta. Siksi vain Jumala voi valaista kansansa kulkua. Juutalainen kansa on kokenut monenlaisia hyvinkin pimeitä aikoja, kuten esimerkiksi holokaustin. Kuitenkin kansa on säilyttänyt toivon todellisesta Jumalan valosta synkimpienkin ahdistusten keskellä. Toivo osallisuudesta Jumalan täydelliseen valoon ja luottamus Jumalaan vaikeinakin aikoina, on pitänyt juutalaisen kansan olemassa ja antanut kansalle identiteetin. Nykyisin juutalaisen kansan identiteettiä uhkaa ennen kaikkea maallistuminen ja välinpitämättömyys siitä hengellisestä ja henkisestä perinnöstä, joka kansalla on. Siksi juutalainen kansa kohtaa haasteen – ei vain henkisen, vaan myös hengellisen - Jumalan Sanan osoittaman valon edessä. Israelin Ystävät ry:llä on ollut ilo olla siunaamassa Israel –työtä tekeviä järjestöjä. Tämä toimintamme on ollut siunaukseksi järjestöllemme, joka on vuosien varrella kasvanut ja hengellisesti syventynyt.
Tänä vuonna olemme saaneet iloita ja laajentaa toimintaamme koskemaan myös sellaisia juutalaisia ja kristillisiä järjestöjä, joilla on yhtymäkohtia työnäkyymme. Tämä on ollut erityinen Jumalan siunauksen ja armon osoitus, koska tällaisen yhteistyön kautta voimme entistä paremmin toteuttaa Jumalan antamaa kutsua meille. Uudet yhteydet ja toiminta avaavat ennen näkemättömät mahdollisuudet toimia juutalaisen kansan hengellisen, henkisen ja aineellisen jälleenrakentamisen puolesta. Tämä merkitsee mahdollisuutta yhteyteen sellaisten juutalaisten ja kristittyjen kanssa, jotka eivät häpeä Jumalan Sanaa sellaisena, kuin se on kirjoitettu. Messiaaniset juutalaiset ovat selkeästi Raamattua samalla lailla ymmärtävä juutalainen ryhmä. Kristityt, jotka apostoli Paavalin tavoin eivät häpeä Jumalan Sanan evankeliumia, muodostavat Israelin Ystävät ry:n kanssa luonnollisen osapuolen. Meidän tulee kehittää suhteita kaikkialle. Ennen kaikkea meidän tulee muistaa uskonveljiämme ja –sisariamme, kuten Raamattu opettaa. Jokainen, joka hylkää Jumalan Sanan tai hengelliset sisaret ja veljensä, rakentaa hiekalle. Hiekalle rakentavalla ei ole sijaa Jumalan taloudenhoidossa.
Tehtävämme ei ole tuomita maailmaa. Maailma on jo itse itsensä tuominnut. Tehtävämme on levittää Jumalan Sanan valoa kaikkialle, mihin kuljemme. Uskomme, että Jeesus Kristus on maailman valo. Ilman Hänen sovitustyötään syntimme ovat sovittamatta. Siksi pidämme esillä Messiasta maailman valona maailman pimeyden keskellä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Sillä Jumala on sama tänään, huomenna ja iankaikkisesti. Joka Häneen uskoo, ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän. Tässä kirkkaudessa saamme elää ja toimia, eikä siinä ole mitään hävettävää.
Shalom –terveisin,
Ilkka Vakkuri
9/2009
Lämpimät ja sydämelliset Shalom-terveiset Lehtimajajuhlilta! Olin yhdessä messiaanisten juutalaisten kanssa viettämässä Lehtimajajuhlia Israelissa. Meillä oli suurenmoista yhdessä. Tunsimme todellista yhteenkuuluvuutta, veljeyttä ja rakkautta keskenämme. Sain myös kuulla paljon oikeaa messiaanista opetusta Lehtimajajuhlien merkityksestä, sisällöstä ja tarkoituksesta. Mukana oli paljon sellaista opetusta, jota ei juurikaan kuule kristittyjen keskuudessa. Esimerkiksi juutalaisilla on Israelin kalenterissa kaksi rinnakkaista uutta vuotta. Uskonnollinen vuosi alkaa keväällä nisan-kuussa (maalis–huhtikuussa). Maallinen vuosi alkaa syksyllä tishri-kuun 1. päivänä (syys–lokakuussa). Uudenvuoden päivä, rosh-hashana (Hes. 40:1) on silloin. Sitä kutsuttiin Raamatussa pasuunansoiton päiväksi ja sen vietosta kertoo 3. Moos. 23:24 ja 4. Moos. 29:1–6. Sinä päivänä uhrattiin syntiuhri ja muita uhreja Herralle. Uuden vuoden päivästä tuli yhä enemmän parannuspäivän kaltainen.
Toisin kuin tämä maallinen uusi vuosi, niin uskonnollinen uusi vuosi on tavalliselta kansalta jäänyt vähemmälle huomiolle. Suurin osa messiaanisista yhteisöistä opettaa ja pitää kiinni myös uskonnollisen uuden vuoden alkamisen ajankohdasta ja ottavat huomioon sen opetuksessaan ja toimissaan. He haluavat olla rakentamassa juutalaista valtiota ja kulttuuria yhdessä valtaväestön kanssa. Siksi he eivät ole uhka juutalaisuudelle tai juutalaiselle kulttuurille. Tästä syystä meidän kristittyjen ei tule pyrkiä muuttamaan messiaanisten juutalaisten identiteettiä tai kulttuuritaustaa nykylänsimaiseksi, vaan antaa heidän olla juutalaisia ja pitää kulttuurinsa, joka voi olla kaikille rikkaudeksi.
Juutalaiset ovat lähes 2000 vuoden ajan käyneet keskusteluja juutalaisuuden ja kristillisyyden yhteisestä perinteestä ja eroavaisuuksista. Syynä kritiikkiin on ollut, että kristityt ovat juutalaisten mielestä pyrkineet hävittämään juutalaisten juutalaisuuden ja käännyttämään juutalaiset vieraan kulttuurin ja uskonnon vaikutuksen alaiseksi. Siksi on täysin ymmärrettävää, että he ovat kokeneet kristittyjen harjoittaman kaikenlaisen lähetystyön uhkaksi olemassaololleen. Kaikesta huolimatta evankeliumityö on kantanut jonkin verran hedelmää viimeisten vuosikymmenien aikana. Se on menestynyt lähes yksinomaan sen ansiosta, että ollut sinnikkäitä ja vakaumuksellisia uskonsa tunnustavia ihmisiä sinäkin aikana, kun valtavirran evankeliumityö on taantunut lähes yksinomaan kauniiden puheiden ja yleisen hyväntekeväisyyden linjalle.
Historia on osoittanut, että dialogin muoto on ihmiseltä ihmiselle. Läheisessä vuorovaikutuksessa maailmankatsomuksen oikeutus avautuu. Siksi minulle oli ja on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että yhä useampi messiaanisista juutalaisista on alkanut vahvistua ja voimistua omassa identiteetissään, jota määrittää vahvimmin usko Messiaaseen, juutalaisena, israelilaisena. Israelin valtion kansalaisena he suorittavat asepalveluksen, maksavat veroja, osallistuvat yhteisiin ponnisteluihin Israelin valtion ja sen kansalaisten hyväksi. Heidän juutalaisuutensa ydin on raamatullinen oikeus ja velvollisuus todistaa juutalaisesta Messiasta. Mitä paremmin messiaaniset juutalaiset ymmärtävät olevansa olennainen osa juutalaista kansaa ja säilyttävät juutalaisen identiteettinsä, sitä pienemmän uhan he muodostavat juutalaisen kansan juutalaisena pysymiselle. Samalla he ovat omalta osaltaan poistamassa juutalaisten näihin asioihin liittämiä pelkoja. Olen syvästi kiitollinen mahdollisuudesta vierailla messiaanisten pastorien kanssa Israelin Ystävät ry:n tilaisuuksissa luonanne. Tulkaa kuuntelemaan ja keskustelemaan tilaisuuksiimme, rohkeina Messiaamme tähden.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
7/2009
Elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa – näin väitetään. Kuitenkin Suomessa, niin kuin muuallakin maailmassa, näyttää teoria ja käytäntö eroavan toisistaan. Olen tuskastumiseen asti yrittänyt saada suomalaisesta tai kansainvälisestä mediasta monipuolista kuvaa siitä mitä tapahtuu. Olen kuitenkin huomannut, että monipuolisen, realistisen kuvan saaminen asioista median kautta on äärimmäisen vaikeaa. Tämä saattaa johtua siitä, että median takana on monia sidosryhmiä, jotka vaikuttavat sekä toimittajan työhön että lehden linjaan. Lehdillä on yleensä myös kaupalliset intressit, eli kirjoitetaan siitä mikä myy. Näin ollen mediaan muodostuu ikään kuin yleinen mediamielipide. Tällainen mediaympäristö tekee lähes mahdottomaksi kirjoittaa monipuolisesti asioista, koskivat ne sitten Suomea, naapurivaltoja, suurvaltioita tai Israelia. Pahinta on, kun median kautta ei saa riittävästi tietoa ymmärtääkseen vastuullisesti erilaisia näkemyksiä, näkemyksien perusteita ja syy-yhteyksiä. Media leimaa vallitsevalle mediakulttuurille epämieluisat tapahtumat ja henkilöt niin voimakkaasti, ettei heidän todellisia ajatusperustelujaan ymmärretä.
Ymmärrän hyvin, että vapaa ja monipuolinen tiedonvälitys on aina ollut enemmänkin utopiaa kuin vallitsevaa todellisuutta. Kuitenkin maailmanhistoria on myös osoittanut, että median vaikeneminen ja asioiden yksipuolinen käsittely johtaa apatiaan tai pahimmassa tapauksessa raivaa tietä totalitarismille. Ilman vapaata ja monipuolista tiedonkäsittelyä ei voi olla myöskään vapaita kansoja tai ihmisyhteisöjä. Siksi vapauden, monipuolisuuden ja ymmärtämisen ideologialla ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja.
Olen viime vuosina lukenut ja seurannut kristillistä mediaa ja toivonut, että kristillinen arvomaailma oikeudenmukaisuuden, tasapuolisuuden, tasavertaisuuden ja totuuden äänitorvena voisi toimia hyvänä esimerkkinä maallistuneelle medialle. Toivon, että silloin, kun on olemassa todellisia uskonnollisia argumentteja, olisi kohtuullista, että näitä argumentteja puolesta ja vastaan voitaisiin esittää kristillisessä mediassa, tai mediassa ylipäänsä. Jeesuksen ajan valtamedia pyrki tuomaan esille vain vallanpitäjien sallimia ajatuksia. Aikansa ja myös meidän aikamme radikaali toisinajattelija Jeesus Nasaretilainen, joka tahtoi vain toteuttaa Isänsä tahdon, ei piitannut valtamediasta tai valtaeliitin pyrkimyksistä. Ehkä juuri siksi Hän on muuttanut maailmaa jo 2000 vuoden ajan. Toivon, että myös kristillisessä mediassa on tilaa toisin ajattelulle, ei maallistumiskehitykselle. Kristillisten lehtien tilaajakadon eräänä syynä voivat olla edellä mainitut seikat. Shalom –lehden tilaajakanta on pysynyt vakaana. Pyrimme pitämään rohkeasti esillä Raamatun sanomaa sellaisena, kuin se on kirjoitettu. Lukemalla Shalom –lehteä voitte itse arvioida, kuinka hyvin olemme siinä onnistuneet.
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
5/2009
Tiedotusvälineistä on tullut tärkeä vaikuttaja. Tämä tosiasia tunnustetaan yleisesti. Harvemmin kuitenkaan pohditaan tiedotusvälineiden syvempää merkitystä, niitä tavoitteita tai päämääriä, joita tiedotusvälineiden vastuullisesti tulisi esittää. Media, alun perin monikko latinana sanasta ”medium” eli ”välillä” tai ”keskellä”, tarkoittaa välitteistä vuorovaikutusta (engl. ”mediated”). Mediasanalla viitataan massatiedotusvälineitä laajempaan kokonaisuuteen, kuten mainontaan, internet-sivuihin jne., jotka muovaavat maailmankuvaamme, heijastavat kulttuuriamme ja vaikuttavat kulttuurin kehityksen suuntaan.
Haluamme tai emme, olemme pitkälti median vaikutuksille alttiina.
Media muovaa maailmankuvaamme ilman, että tietoisesti edes itse huomaamme
sitä. Vastuullisina ihmisinä ja erityisesti uskovina kristittyinä
meidän tulisi siksi kiinnittää huomiota myös siihen
tapaan, joilla
perinteiset ja uudet tiedotuksen ja vaikuttamisen tavat vaikuttavat asenteisiimme,
mielipiteisiimme ja tapaamme hahmottaa maailmaa. Nykyajan suuri mediavaikuttaja
maailmassa on ollut Yhdysvallat. Yhdysvalloissa media on kehittynyt pitkälti
amerikkalaisen kulttuurin ehdoilla. Jotta voimme ymmärtää
nykyajan välitteisen vuorovaikutuksen toimintaa amerikkalaisesta
kulttuurista käsin, meidän tulee ymmärtää amerikkalaisen
mediakulttuurin vahvuuksia ja heikkouksia.
Yhdysvalloissa medialla on ennen kaikkea viihteellinen merkitys. Tällä
tarkoitan, että median, kuten myös uutisten, tehtävänä
on tarjota ihmisille mahdollisuus tuntea erilaisia tunteita ja elämyksiä.
Siksi amerikkalainen media tarjoaa uhkakuvia, toivoa ja romantiikkaa.
Toisaalta Yhdysvalloissa on jo pitkään eriytetty perustuslain
mukaisesti maallinen ja hengellinen media. Maallisen median tehtävänä
on tuottaa maallisia tuntemuksia ja viedä amerikkalaista maailmankuvaa
eteenpäin. Amerikkalaisen hengellisen median tehtävänä
on viedä eteenpäin hengellistä sanomaa amerikkalaisesta
maailmankuvasta käsin. Katsojien tunnereaktioista ja asenteista tehdään
jatkuvasti tutkimusta, päämääränä lisätä
katsoja-, kuuntelija –ja lukijalukuja.
Amerikkalaisen median menestys ei siten perustu sattumaan, vaan tarkkaan
harkintaan ja suunnitelmallisuuteen. Tarkkaan harkittua on myös tapa
saada ihminen samaistumaan kerronnan kohteiden kanssa ja samaistua mediassa
esitettyihin mielihyvän tai mielipahan tunteisiin.
Miten amerikkalainen mediakulttuuri sulautetaan tai sulautuu suomalaiseen
tai israelilaiseen mediakulttuuriin? Vaikka tuntemisen tavat ovat yleismaailmallisia,
niin esittämisen tapa ei vakuuta, mikäli se tapahtuu itse asian
kustannuksella. Raamattu keskittyy asiakysymyksiin ja ajatus viihteestä
tai viihdyttämisestä on sille hyvin vieras ja outo uskosta luopumiseen
liittyvä asia.
Raamattuhan on kirjoitettu varoitukseksi, nuhteeksi, parannuksen tekemiseksi
ja sitten pelastumisen ilosanoman esille tuomiseksi – ei viihteeksi.
Tutkimuksien mukaan esim. Suomessakin uskottavampaa on pidemmän päälle
itse asia, ei pelkkä viihde tai tunnekuorrutus.
Pyrimme tarjoamaan Shalom –lehden lukijoille asiatietoa Israelista
ja Suomesta ja Israelin Ystävät ry:n toiminnasta suomalaisten
ja israelilaisten toimittajien kautta. Julkaisemme myös yhteiskristilliseltä
pohjalta ja juutalaisen perinteen mukaisia näkökulmia lehdessämme.
Meidät tavoittaa myös radio Deissä ja TV7:ssa. TV7:n ohjelmien
ajankohdat ja uusinta-ajat näkyvät kotisivuillamme. Tarjoamme
suomalaisten toimijoiden toimittamina ohjelmia tärkeiksi katsomistamme
asioista. Koemme, että asiamme on tärkeä ja pyhä.
Siunatkoon Israelin Pyhä mediatyömme!
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
4/2009
Monet Israelin ystävät ovat viime aikoina kyselleet huolestuttavan nopean maallistumisen ja ihmisen luonnollisen tekovanhurskauden korostamisen keskellä, mihin on kadonnut yksinkertainen armon, anteeksiantamisen ja anteeksisaamisen opetus. Myös minulle Shalom -lehden päätoimittajana on esitetty haaste ottaa kantaa ko. kysymykseen. Kysymys on vakava ja sen esittäjät hyvin vakaita uskovia, joita syvästi ahdistaa nykyinen maailman ja pinnallisen uskonnollisuuden tila. Siksi tätä pelastuskysymyksen ydintä: armoa, anteeksiantoa ja anteeksisaamista, on syytä käsitellä Shalom -lehden pääkirjoituksessa.
Kysymys on perimmältään sekä uskon syntymisestä
että siinä pysymisestä - yksin armon varassa. Teothan seuraavat
uskoa eikä päinvastoin. Usein käy niin, että ihmiset
jotka korostavat tekoja esim. Israel-työssä, keskittyvät
enemmän muiden tuomitsemiseen kuin itse armon tekojen tekemiseen.
Jos aika menee toisten ihmisten valvomiseen, niin ei yksinkertaisesti
jää aikaa uskon tekoihin. Uudestisyntymisessä ihmisen tulisi
kuolla omista teoistaan ja alistua Jumalan tekojen ohjattavaksi. Kuitenkin
on niin, että liha, eli vanha ihmisemme, jää sotimaan ruumiissamme
tämän maallisen vaelluksemme ajaksi henkeä, eli uutta ihmistämme
vastaan. Tämä on niin kova kamppailu, ettei siinä riitä
aikaa muiden syyttelyyn jos kamppailua käy tosissaan. Kamppailussa
tarvitaan ennen kaikkea armokestävyyttä.
Raamattu opettaa uskossa kestämisestä samoin kuin kääntymyksestä
puhuessaan Jumalan yksinomaisesta vaikutuksesta (Ef.1:19-20; 1.Piet.1:5;
Joh.10:28-30; Fil.1:6; 1.Tess.5:24; 2.Tess.3:3). Myös Fil.2:12-13
on todisteena siitä, että Jumala yksin
vaikuttaa kristityn pysymisen uskossa. Näinhän kehotuksen perustelusta
ilmenee. Kehotus Fil. 2 jakeessa 12 ei sano, että kristitty voisi
itse pysyä uskossa, vaan se on kohdistettu lihallista itseluottamusta
vastaan. Tällaisen itseluottamuksen johdosta Pietari lankesi (Mark.14:29-30).
Sitä ajatustapaa, ettei ihminen tahdo pelastuksen saavuttamisessa
olla riippuvainen yksin Jumalan armosta, sanotaan ”onnettomaksi
salaiseksi petokseksi”. Tähän kristityt vielä lihan
puolesta ovat taipuvaiset ja sitä vastaan on jatkuvasti käytävä
armotonta taistelua, ellei tahdota joutua ensimmäisistä viimeisiksi.
Tämän salaisen petoksen apostoli Paavali tahtoo torjua filippiläisiltä
perustellessaan kehotustaan, että he pelolla ja vavistuksella ahkeroisivat,
että pelastuisivat. Hän torjuu salaisen petoksen sillä
tosiasialla, että Jumala on se, joka vaikuttaa sekä tahtomisen
että tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.
Asia ei siis ole ihmisen varassa, joka tahtoo, vaan Jumalan, joka ylläpitää.
Jos elävästi tajutaan se, mitä Room.7:18 sanoo, eli tullaan
täysin toivottomiksi omasta kyvystä pelastaa itsensä, johtaa
se ensiksi ahkerasti omaksumaan Jumalan Sanaa. Toisin sanoen ahkerasti
käyttämään sitä välinettä, jonka kautta
Jumala on luvannut täyttää meissä alkamansa hyvän
työn (Joh.8:51). Toiseksi tieto siitä, että meidän
pelastuksemme on yksin Jumalan varassa, johtaa meitä nöyrästi
pyytämään ja anomaan armoa Jumalalta. Nämä pyynnöt
eivät milloinkaan ole jääneet kuulematta, koska niihin
liittyy ehdoton kuulemisen lupaus (Joh.6:37; Ps.10:17; Matt.11:28; Ps.31:23;
Jes.57:15). Luonnollisen ihmisemme puolesta emme halua tulla nöyryytetyksi.
Haluamme selvitä elämän vaikeuksista ilman nöyryytetyksi
tulemisen tunnetta. Siksi yritämme itse ratkaista ongelmamme mahdollisimman
pitkälti. Vain silloin kun omat voimamme todella loppuvat, olemme
ehkä valmiit nöyrtymään autettavaksi. Juuri tästä
on uskossa kysymys. Meidän tulee nöyrtyä omasta yrittämisestä
Jumalan armon varaan.
Onko meillä siihen todella uskallusta tai edes halua,
riippuu lopulta Jumalan suunnitelmasta kohdallamme. Tuon suunnitelman
tie, ovi ja avain on Kristus Messias. Siksi juuri maailma vihaa Häntä.
Kuitenkin Hän rakastaa vihamiehiäänkin loppumattomasti.
Hänen tekonsa on kirjoitettu meille Sanassa. Hänen tekojensa
varassa mekin voimme pelastua, vaikka välillä lankeaisimmekin.
Hänen suurin tekonsa on syntiemme sovitus ristillä. Tästä
syystä voimme uskovina iloita Herrassa kaiken synnin ja saastaisuuden
keskellä. Syntiongelmaa ei ratkaista kieltämällä synnin
olemassaolo tai osoittelemalla toisten syntejä, vaan tunnustamalla
omat syntimme taivaalliselle Isällemme ja pyytämällä
niitä anteeksi Jeesuksen Messiaan nimessä. Armon saamme sitten
omistaa yksin uskon kautta. Niille, jotka eivät ole saaneet Jumalan
armoa omistaa, ei ole toivoa. Elämä ilman toivoa on lopulta
tuskaa, yksinäisyyttä ja ahdistusta. Siksi toivon sanomaa on
syytä julistaa tänäkin aikana. Tämän toivon tähden
minäkin haluan teille kirjoittaa ja toivottaa Jumalan runsasta siunausta
Messiaassa, arvoisat ja armoisat Shalom -lehden lukijat!
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
3/2009
Katsoin hiljattain dokumenttiohjelman, jossa kerrottiin liittoutuneiden toimista II maailmansodan aikaan koskien holokaustia. Ohjelma oli hyvin dokumentoitu ja se perustui mm. presidentti Bill Clintonin päätöksellä avattujen II maailmansotaa koskeviin salaisiin arkistoihin. Dokumentista kävi selväksi, että liittoutuneiden (USA:n, Ison-Britannian, ym.) vakoiluelimet ja tiedonkeruujärjestelmä paljastivat jo niinkin varhain kuin syyskuussa 1941 koko tulevan holokaustin valmistelut, ja niihin liittyvän natsi-Saksan ajatuksen juutalaisten tuhoamiseksi omilta hallintoalueilta.
Korkeimmat tiedusteluviranomaiset väittivät haastatteluissa, että nämä dokumentit eivät koskaan tulleet heidän pöydälleen, tai että he olisivat kiinnittäneet niihin mitään erityistä huomiota. Useat asiassa kuullut asiantuntijat arvioivat, että liittoutuneiden johdon toiminta asiassa oli tarkoituksellista. Ei haluttu olla tietävinään juutalaisten joukkotuhosta tai sen valmisteluista, koska vaakakupissa olivat sodanjohdon omat suunnitelmat natsi-Saksan lyömiseksi. Näiden arvioiden mukaan liittoutuneet pelkäsivät joukkojensa sitomista mahdollisiin juutalaisten pelastusoperaatioihin ja siten sodankäyntisuunnitelmiensa pirstoutumista. Toisin sanoen nähtiin, että valittavana oli natsi-Saksan lyöminen ja vaikeneminen juutalaisten asiasta toistaiseksi.
Aiemmin liittoutuneiden johto on antanut ymmärtää, että vuonna 1945 natsi-Saksan harjoittaman laajamittaisen juutalaisten joukkotuhon paljastuttua liittoutuneiden etenemisen myötä, joukkotuhon laajuus olisi tullut heille yllätyksenä. Dokumenttiohjelman esittämät todisteet vahvistavat kuitenkin, että näin ei ollut todellisuudessa. Perimmältään tämä vaikenemisen tosiasia herättää vakavan kysymyksen siitä, kuinka pahaa vastaan tulisi taistella. Yleinen käsitys on, että jos meidän mielestämme pahaa ei voi heti kukistaa kokonaan, niin valitaan oman toiminnan kannalta turvallisin vaihtoehto taistelussa pahaa vastaan. Tämän käsityksen vuoksi II maailmansodassa kärsineet juutalaiset joutuivat maksamaan hengellään.
Tiukan paikan tullen meistä jokainen joutuu tekemään valintoja. Silloin on syytä kysyä, millä perusteella ja miksi me teemme valintoja. Hyvin usein moraalieettiset näkökulmat jäävät taka-alalle, kun tehdään olemassaolon kamppailua koskevia päätöksiä. Näin on usein historiassa syntynyt tilanne, jossa sekä hyökkääjä että puolustaja toimivat äärettömän häikäilemättömästi. Tällöin siviilit joutuvat sodankäynnissä tahtomattaankin hyökkäysten kohteeksi tai vedetyksi taisteluun mukaan, ilman että heillä olisi mitään todellista vaikutusmahdollisuutta sodan kulkuun. II maailmansodan aikana joutui erityisesti juutalainen kansa muiden siviiliuhrien kanssa terrorin ja tuhoamisen kohteeksi. Tämän joutuivat todistamaan hengellään 6 miljoonaa juutalaista, jotka
holokaustissa menehtyivät.
Lähi-idän alueella vaikutti n. 2000 vuotta sitten
mies, joka haluaa johdattaa kansansa kohti ikuista rauhaa. Nykyisen Israelin
valtion aikana näkyvä rauha on näyttänyt hyvin suurelta
utopialta ja Lähi-idän konflikteissa on joutunut kärsimään
siviiliväestö. Vihollisen rakastaminen lienee yksi maailman
vaikeimmista asioista. Kuitenkin vain Jumalan rakkauden siunauksen voimalla
voimme voittaa vihollisen lopullisesti. Kiitos, että Israelin Ystävät
ry:n työssä saamme olla yhdessä hyvyyden voiman puolella
taistelussa vihollista vastaan. Emme vaikene, vaan messiaanisen ylistyslaulun
ja psalmin 71 sanoin todistamme "Sinä olet minun toivoni, Herra".
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
2/2009
Politiikka on kauniisti ilmaistuna yhteisten asioiden hoitamista. Pahimmillaan se on jonkin ryhmittymän henkilökohtaisen edun häikäilemätöntä ajamista. Riippumatta siitä, miten me politiikkaan suhtaudumme, meidän on myönnettävä, että politiikka ja politikointi ovat yhteisössä vallitsevia tosiasioita.
Toisin sanoen, jos haluamme ajaa joitakin maallisia päämääriä
joudumme jossain määrin aina politikoimaan. Länsimaisessa
demokratiassa, olitpa sitten juutalainen, kristitty tai muslimi, sinulla
on oikeus politikoida maallisten päämäärien saavuttamiseksi.
Kyse on siis kansalaisoikeudesta. Suurista maailmanuskonnoista islam ei
uskontona tee eroa maallisen ja hengellisen välillä, uskonto
sanelee myös maalliset tavoitteet ja politiikan. Tästä
johtuu, että monessa islamilaisessa maassa uskonto vahvasti vaikuttaa
myös politiikkaan. Suurten maailmanuskontojen historia onkin valitettavasti
ollut maallisen ja hengellisen vallan sekoittamista keskenään.
Kristinusko, alkuperäisessä Jeesuksen ja apostolien opettamassa
muodossa, oli jyrkästi erilainen kuin miksi se on nykyisin muodostunut.
Jeesus opettaa antamaan keisarille mikä keisarille kuuluu, eli se,
mikä maalliselle vallalle, maalliseen järjestykseen ja politiikkaan
kuuluu. Paavali opettaa mukautumista esivallan tahtoon maallisissa kysymyksissä
kuitenkin siten, että kun maallinen tahi esivalta asettuu Jumalan
lakitahtoa vastaan, on kuunneltava Jumalaa.
Varhainen alkuseurakunta pysyi jyrkästi pois politikoinnista ja keskittyi
yksinomaan hengelliseen tehtäväänsä. Kun kristillinen
kirkko järjestyi, laajeni ja tuli yhteiskunnallisesti merkittävämmäksi
liikkeeksi, se alkoi yhä enemmän sekaantua päivänpolitiikkaan.
Tämä meni niin pitkälle, että monien kirkkojen kohdalla
historioitsijat ovat voineet todeta kirkkojen sekaantuneen politiikkaan
niin aktiivisesti, että niistä muodostui poliittisia voimatekijöitä.
Vaikka politiikka sinänsä on välttämätöntä
asioiden hoitamiseksi, ja ilman hengellistä pelastussanomaa ei ole
iankaikkisuutta; niin silloin, kun politiikka ja uskonto yhtyvät,
syntyy valitettavasti hyvin vaarallinen tilanne. Tämän olemme
voineet nähdä islamin historiassa, tämän olemme nähneet
kristinuskon historiassa, ja tämä on vaarana myös juutalaisuudessa.
Esimerkiksi nykyinen Israelin valtio on pyrkinyt pitämään
uskonnon ja politiikan erillään. Islamilaisen maailman äärijärjestöt
pyrkivät provosoimaan uskonsotaa. Tähän provosointiin ei
pidä lähteä. Uskonsodan seuraukset voivat olla tuhoisat.
Myös Israel–työssä on yhtä turmiollista, jos
uskonto ja politiikka yhdistetään. Tällaiset yhdistämiset
ja liikkeet kääntyvät lopulta sekä Israelin että
Jumalan valtakunnan kannalta vahingollisiksi. Maailma katsoo asioita poliittiselta
kannalta ja politiikalla on oma tärkeä tehtävänsä
maallisten asioiden eteenpäin viemisessä. Tämän takia
me Israelin Ystävät emme ylenkatso myöskään Israelin
valtion poliittista tukemista. Kaikkein tärkein näkökulma
meillä on kuitenkin Raamatun näkökulma ja siitä emme
voi poiketa vasemmalla tai oikealle, vaan se on uskovien Israelin Ystävien
tärkein Israel-työn lähtökohta ja päämäärä.
Politiikka ja usko ovat molemmat tärkeitä, mutta niitä
ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä uskosta saa tehdä politiikkaa
eikä politiikasta uskontoa. Tässä suhteessa toimimme Jeesuksen
opetusten mukaan siten, että annamme keisarille (maailmalle) sen,
mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu.
Siksi me uskovina ensisijassa keskitymme hengelliseen sodankäyntiin
ja rukoilemme todellista rauhaa Jerusalemille tunnustaen Israelin oikeuden
itsepuolustukseen.
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
1/2009
Kristillisen kalenterin mukaan meillä on alkanut
uusi vuosi. Mitä uutta vuosi 2009 voi tuoda meille? Israelin kansan
kohdalla uusi vuosi tuo varmaan joitain ilon hetkiä, mutta hyvin
pitkälti se on jatkoa vanhoille kärsimyksille. Tämä
synkähkö näkemys on Suomenkin kansan kohdalla toteutunut
monta kertaa historiamme aikana. Siksi monet ovat väsyneet, mutta
onneksi myös monet ovat jaksaneet.
Ainut toivo kokea edes jollain lailla aitoa onnea on mahdollisuus näkökulman
muutokseen. Tätä asennemuutosta ei helposti tapahdu.
On vaikea nähdä mitään hyvää kärsimyksessä.
Raamatun logiikka ei kuitenkaan noudata maallisen logiikan lainmukaisuuksia.
Raamatun mukaan, jos ihmisessä syntyy asennemuutos, eli kääntymys
Herran puoleen ja Jumala saa aikaan ihmisessä aidon parannuksen,
hän alkaa nähdä todellisuutta eri tavalla. Mikä ennen
oli maallista tappiota ja häviötä, siitä tuleekin
hengellisen voiton siemen. Tällaisen asennemuutoksen on vaikea tapahtua,
koska meidän itsekeskeinen luontomme vastustaa sitä koko voimallaan.
Ainoastaan Jumalan armosta elävä syntinen parannuksentekijä,
jonka sydämeen laki on kirjoitettu niin, että hän ei voi
mitenkään enää tekojansa puolustaa, voi tehdä
jatkuvaa asennemuutosta. Vain kun hänen omatuntonsa syyttää
häntä synneistään, vain silloin hän voi käydä
Jumalan eteen anteeksiantoa vastaanottavalla ja muille anteeksiantoa tarjoavalla
mielellä. Ja vain uskon kautta Jumalalta ihminen voi saada aidon
hyvän omantunnon.
Tällaisen näkökulman muutoksen myötä kaikki kääntyy
päälaelleen. Esimerkiksi 3:ssa Mooseksen kirjassa juutalaista
kansaa kehotetaan rakastamaan lähimmäistään ja vihaamaan
vihollistaan. Juutalaisen kuninkaan, Vapahtajamme Jeesuksen, opetuksessa
näkökulma kuitenkin muuttuu: meidän onkin tärkeintä
rakastaa vihollisiamme, koska jo luontaisesti rakastamme niitä, jotka
meitä rakastavat. Tällaista paradoksia elivät jo apostolit
seuratessaan Jeesusta ja jatkaessaan työtä, johon Jeesus heidät
lähetti. Uuden testamentin mullistava näkökulma ennustetaan
jo Vanhassa testamentissa (Jeremia 31-33). Näkökulman muutoksen
omaamisesta ei kuitenkaan seuraa, että maailma tulisi automaattisesti
paremmaksi tai että siinä olisi helpompi elää. Uskovathan
ovat tosiasiassa muukalaisia tämän hetken maailmassa ja sellaisiksi
jäävät. Näkökulman muutoksesta seuraa, että
se, mikä ennen oli voitto, kääntyy tappioksi ja mikä
ennen oli tappio, kääntyy voitoksi.
Jeesuksen ainutlaatuiset opetukset on kristillisen kirkon 2000 vuoden
historiassa pääsääntöisesti tulkittu ja käännetty
vastaamaan luonnollisten ihmisten tarpeita. Aikansa antisankarista Jeesuksesta
on pyritty muovaamaan salonkikelpoinen, kulloisellekin ajalle sopiva.
On käynyt niin, että syntisen publikaanin paikalle pyrkijöistä
ei ole ollut runsaudenpulaa. Sen sijaan Raamatun varoitusten mukaisia
kaikkitietävän kirjanoppineen fariseuksen tavoin omia saavutuksiaan
ihastelevia ja omahyväistä kunniaansa kiillottavia ajassamme
sen sijaan riittää. Voisikin kysyä vakavissaan, voisiko
tämä vuosi olla vuosi, jolloin koemme omassa elämässämme
muutoksen jatkuvan parannuksenteon ja kääntymyksen kautta turvautua
yksin Herraan, juutalaisten kuninkaaseen? Voisiko Hän muuttaa meidän
asenteitamme ja näkökulmaamme raamatulliseen suuntaan. Itse
yrittämällä meistä ei kukaan onnistu, vaan ajautuu
väistämättä tekopyhyyteen ja vanhurskauden sijasta
tekovanhurskauteen.
Jos usko on, niin kuin Raamatun mukaan opetetaan mm. hyvän omantunnon
pyytämistä Jumalalta, niin rukoilkaamme, että asennemuutoksen
kautta saisimme levon omasta erinomaisuudestamme. Rukoilkaamme, että
voisimme laskea omavanhurskaat kehomme jäsenet Herran kämmenelle
lepäämään ja Hän antaisi meille todellisen levon
itsekkyydestämme. Saisimme todellisen vapauden omasta erinomaisuudestamme
ja voisimme ottaa huomioon myös aidosti lähimmäisemme -
oli hän sitten lähtökohtaisesti vihollisemme tai ystävämme.
Ilman Jeesusta ja vihollisiamme kohtaan tuntemaamme rakkautta ei kuitenkaan
mikään ihminen eikä kansa voi vaeltaa kuin pimeyden laaksossa.
Jeesuksessa Herra vie meidät viheriäisille niityille lepäämään.
Jumala käskee meitä Raamatussa huutamaan avuksi Herran nimeä.
Mutta kuinka voisimme huutaa avuksi Häntä, jota emme tunne,
josta ei opeteta eikä kerrota. Ja kuinka kukaan voi opettaa ja kertoa,
ellei häntä lähetetä. Siksi meidät kaikki on
lähetetty kaikkeen maailmaan alkaen Jerusalemista viemään
rakkauden sanomaa Jeesuksesta juutalaisten kuninkaasta: kukaan, joka Häneen
uskoo, ei huku, vaan hänellä on iankaikkinen elämä.
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
10/2008
Joulun ja Hanukka-juhlan aikoina ajattelen, kuinka kärsimyksen kautta voi tulla toivo. Juutalainen kansa on kärsinyt historian eri vaiheissa monella tapaa. Tärkeätä on, jääkö kärsimyksen jälkeen toivo paremmasta jäljelle. Historia on osoittanut, että juutalainen kansa on aina kärsimyksen jälkeen uskonut, että sillä on olemassa toivo paremmasta. Se on varmasti ollut yksi tärkeimmistä syistä, että kansa on kestänyt ja säilyttänyt identiteettinsä. Kun Israelin valtio syntyi uudelleen 1948, sekä juutalaiset että raamattu-uskolliset kristityt pitivät sitä Jumalan ihmeenä. Tämä toivon mahdollisuus toteutui kirjaimellisesti vuonna 1967, jolloin Israel sai haltuunsa koko Jerusalemin. Viimeistään silloin juutalainen kansa ajatteli, että sen toive on tässä asiassa toteutunut ja rukoili, että Jumala antaisi heille jo Vanhassa testamentissa ennustetun rauhan. Toisin on kuitenkin toistaiseksi käynyt. Olemassaolon taistelut ovat jatkuneet.
Viime aikoina on puhuttu Iranin ydinaseen uhkasta. Ymmärrämme,
että Iran havittelee ydinasetta ollakseen voimatekijä islamilaisessa
maailmassa, Lähi-idässä ja koko maailmassa. Iran haluaa
olla sekä sotilaallinen, että hengellinen johtaja Lähi-idän
alueella. On kuitenkin eri asia saada ydinase käyttöönsä
kuin käyttää sitä. Jos Iran käyttäisi lähivuosina
saamaansa ydinasetta Israelia vastaan, se lausuisi samalla oman kuolemantuomionsa.
Israel kykenee tuhoamaan Iranin ja muut sitä kohtaan vihamieliset
valtiot nopeasti ydiniskulla. Vaikka ydiniskun seuraukset olisivat vakavat
koko Lähi-idän alueella ydinsaasteiden ym. muodossa, tämä
ei muuta tosiasiaa, että Israel kykenee siihen. Tällaisessa
tilanteessa Israel ei voi menettää suvereenisuuttaan muutoin
kuin huonolla neuvottelutaidolla, jossa sen omat turvallisuusnäkökohdat
eivät olisi riittävästi esillä. Näin tapahtuisi,
jos esim. pakolla perustettaisiin palestiinalaisvaltio ilman, että
Israel voi riittävästi kontrolloida alueen sotilaallista käyttöä.
Jäämme varuillamme odottamaan USA:n uuden presidentin ja hallituksen
toimenpiteitä asiassa.
Kristillisestä pelastushistorian näkökulmasta mieleeni tulee juutalaisen Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kärsimys, joka huipentui kuoleman voittamiseen ja ihmiskunnan sovittamiseen ristillä. Tämä juutalainen mies ei ollut aikansa tyypillinen sankari. Kärsiminen sinänsä ei riitä sankaruuteen, vaan kärsiminen riittävän hyvän syyn tähden. Omana aikanaan Jeesuksen kärsimyksistä toisten puolesta välittivät vähiten ne, jotka eivät itse kärsineet, vaan olivat maallisia voittajia. Heidän mielestään oli röyhkeää ja julkeaa, että Jeesus kärsisi heidän syntiensä tähden, sillä voittajienhan ei tarvitse pyytää anteeksi tai tuntea olevansa syyllisiä tai syntisiä. Mitä me kristityn nimeä kantavat olemme oppineet 2000 vuoden aikana?
Mieleeni tulee Kari Suomalaisen pilapiirros, jossa hän kuvaa Jeesusta jouluhumun keskellä kadunkulmassa kyhjöttävän yksinäisen kerjäläisen muodossa, kädet avoinna, valmiina vastaanottamaan tai itse antamaan. Pilapiirroksen teksti kuuluu: "Kuokkavieras syntymäpäiväjuhlissa". Kari Suomalainen on onnistunut kiteyttämään koko juutalais-kristillisen uskomme vaikeuden. Kuka uskoisi antisankaria? Kaikki muu sopii ihmistekoiseen lakivanhurskauteemme, mutta mitä tehdä kärsivälle Rauhanruhtinaalle? Osa toivoo Hänen unohtuvan syntymäpäiväjuhlien vieton keskellä, siksi joulusta on tullut yhä enemmän ihmisten juhla, jossa juhlitaan ihmisten hyvyyttä ja hyvää mieltä. Itse syntymäpäiväsankari ohitetaan mediassa. Ainoastaan joulunajan hienot konsertit ja joulupäivän jumalanpalvelus on omistettu juutalaiselle Jeesukselle. Me pelkäämme maallista lamaa, mutta hengellistä lamaa on vaikeampi tunnistaa ja tunnustaa.
Raamatusta on selvästi luettavissa, että pelastava usko on uskoa Jeesukseen Kristukseen Herrana ja Sovittajana. Hänen sanansa ovat Jumalan sanoja viimeisen ajan ihmiskunnalle eli meille kaikille. Raamatun mukaan uskovat vaeltavat muukalaisina tässä maailmassa. He yrittävät säilyttää toivonsa oikeasta taivaallisesta isänmaasta ja taivaallisesta Jerusalemista. Heidän toivonsa ja pelastuksensa on Jeesus-lapsen konkreettinen syntymäihme nykyisessä Betlehemissä ja Hänen voittoisa kärsimystekonsa maallisessa Jerusalemissa muukalaisena, jota Hänen omansa eivät ottaneet vastaan, matkalla kohti täydellistä taivaallista Jerusalemia, istumaan Majesteetin oikealle puolelle. Hänen muukalaisuutensa tähden mekin olemme tässä ajassa muukalaisia, eikä meillä ole pysyvää asuinsijaa täällä maan päällä – niin kuin ei ollut Hänelläkään.
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
9/2008
Tänä päivänä on länsimaisissa demokratioissa yleisesti päässyt vallalle ihmisen perimmäistä hyvyyttä korostava ajatusmalli. Ihminen itsessään nähdään hyvänä ja hän tarvitsee vain valistusta oikeaan suuntaan toimiakseen yhteiseksi parhaaksi.
Raamatun maailmankuva ja ajatusmalli on toisenlainen. Se ei ole yksilökeskeinen vaan yhteisökeskeinen - kuitenkin niin, että Raamattu ei tunnusta kollektiivista pelastumista, vaan ainoastaan yksilöllisen pelastumisen. Samoin Raamatun mukaan yksilö on vastuussa tekemisistään suoraan Jumalalle. Ihminen ei ole Raamatun mukaan syntiinlankeemuksen jälkeen luonnostaan hyvä, vaan paha. Vain Jumalan rakkaudessa voi olla todellista hyvyyttä. Raamatun mukaan tiedostava ihminen elää jatkuvassa sisäisessä kamppailutilanteessa toisaalta Jumalan kaikkivaltiaan lakivanhurskauden edessä ja toisaalta kaiken anteeksiantavan evankeliumin ilosanoman välissä. Jos tätä jännitettä yritetään tässä ajassa poistaa, niin kaikki poistamisyritykset päätyvät epäuskoon ja ihmispalvontaan.
Siksi tarvitaan tästä jännitteestä vapaa synnitön Pelastaja, joka pois ottaa maailman synnin, sovittamalla maailman synnit itsensä kautta kärsimällä synnin rangaistuksen syntisten puolesta. Tällainen Pelastaja on Apostolien tekojen 4:12 mukaan Jeesus Kristus, Messias.
Kuinka me kristityt, Raamattua kunnioittavat uskovat voimme
toimia ja elää nykyaikaisessa, Raamatun opetuksia halveksivassa
kulttuurissa? Monet kristityt ovat vastanneet tähän kysymykseen
ryhtymällä aktiivisesti mukaan politiikkaan ajatuksenaan muuttaa
kulttuuri ja yhteiskunta kristillisempään suuntaan. Tämä
on onnistunut jossain määrin maissa, joissa kristityt muodostavat
riittävän suuren äänivoiman politiikkaan vaikuttamiseen.
Muualla kristillinen politiikka on joutunut mukautumaan elämään
vallitsevan kulttuurin ehdoilla. Näin ollen kristityt - sen sijaan,
että olisivat muuttaneet kulttuuria ja yhteiskuntaa - ovat joutuneet
sopeutujan, ei uudistajan, rooliin.
Kysymykseen, kuinka pitkälle kristilliset seurakunnat tai kirkot voivat olla mukana politiikassa, ei ole haluttu tai voitu antaa täsmällistä vastausta, koska monet kirkot ovat jo niin pitkälle maallistuneet, että ne ovat oppineet elämään vallitsevan kulttuurin ehdoilla ja niiden oma toiminta on tosiasiallisesti pitkälle politisoitunut. Kirkot haluavat saada ja niillä käytännössä myös on maallista valtaa. Tässä valtataistelussa on Raamattu jyrätty pitkälti syrjään vallitsevalle kulttuurille ja yhteiskunnalle vieraana kirjoituksena, josta voi lähinnä saada inspiraatioita kauniiden puheiden viitekehykseksi.
Kristillinen usko ja Raamatun kirjoitukset lähtevät täysin eri pohjalta kuin maallisen yhteiskunnan kulttuurit. Jumala on täydellinen ja kulttuureista riippumaton todellisuus. Iankaikkinen Jumala ja Jumalan Sana eivät ole riippuvaisia ihmisen luomista kulttuureista ja yhteiskunnista. Juuri siksi Jumalan Sanaan voi luottaa. Jos kirkot tai seurakunnat kuvittelevat pidemmän päälle sopeutumalla vallitseviin kulttuureihin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin takaavansa olemassaolonsa oikeutuksen ja voivansa hengellisesti hyvin, ne erehtyvät. Mitä enemmän kristilliset kirkot ja seurakunnat unohtavat oman hengellisen näkökulmansa ja tehtävänsä hengellisenä omanatuntona, sitä nopeammin ne tekevät itsensä tarpeettomiksi.
Hengellistä työtä ohjaa Raamatun Sanan ehdoton valta-asema. Jos näin ei ole, sitä ohjaa ihmisen loputon itsekkyys ja tällainen toiminta kääntyy lopulta itseään vastaan. Jäljelle jää vain hengellinen tyhjiö ja aatteellinen itsemurha. Siksi Raamatun asema kristillisen opin ja elämän korkeimpana ohjenuorana kaikilta osin, myös Israelin kohdalla, tulisi palauttaa apostolisen opin perustalle. Israel –työ on jatkuvien haasteiden edessä. Yksi suurimmista haasteista on työn liittäminen ja liittyminen Raamatun ilmoitukseen ja totuuteen.
Toivomme Shalom –lehden puolesta päättäjille oikeudenmukaisuuden kykyä ja seurakuntien paimenille ja vastuunkantajille Raamatun arvojen esilletuomisen rohkeutta. Nämä asiat korostuvat Israel-työssä. Näin toimimalla toteutamme Raamatun kehotusta, ettemme pahoin toisiamme repisi ihmisoppien tuulissa, koska niin tehdessämme me emme tuhoa vain muita, vaan lopulta aina itsemme. Repimisen sijasta meidän tulisi suunnata voimavaramme Jumalan ilosanoman pitämiseen esillä. Ihmisopit synnyttävät aina eriseuraisuutta ja lahkomieltä. Ainoastaan Jumalan Sanan ja apostolisen opin pohjalta meillä voi olla keskinäinen yhteys keskenämme (Apt. 2:42; Apt. 4:12).
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
8/2008
Muutamat suunnat ovat hyökänneet erityisesti viime vuosina kristinuskon perusopetuksia vastaan syyttämällä kristittyjä mm. monijumalaisuudesta eli polyteismista. Valitettavasti näissä uskonasioissa ei kunnollista dialogia ole syntynyt. Ihmiset ikään kuin käyvät dialogia itsensä kanssa ja ihmettelevät, kun syytetyiltä ei tule puolustuspuheenvuoroa. Ihmisillä on usein pelko siitä, että jos lähtisimme todelliseen dialogiin toisten ajatussuuntien kanssa, voisimme oppia jotain erilaista mitä emme ajatuksissamme ole osanneet ottaa huomioon. Meidän on usein vaikea myöntää, että omassa täydelliseltä tuntuvassa maailmankuvassa ja ideologiassa olisi jotain täydennettävää ja jopa poistettavaa. Tämä koskee meitä kaikkia ja kaikkia kulttuureja. Kulttuurihan on pohjimmaltaan syntisen ihmisen luomus. Epätäydellisen ihmisen luomuksena se on aina - ja sen tuleekin olla - jännitetilassa Jumalan ja Hänen Sanansa kanssa.
Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset opettavat ensinnäkin, että Jumala on yksi ainoa (monoteismi, 5.Moos.6:4; 1.Kor.8:4). Koko Raamattu on alusta loppuun asti valtava vastalause polyteismia vastaan. Pakanoiden epäjumalat eivät ole mitään jumalia (Jer.2:11), ne eivät ole yhtään mitään, niiltä puuttuu todellinen olemassaolo (3.Moos.19:4 - 26:1; 1.Kor.8:4; Apt.14:15). Siksi ne eivät voi vahingoittaa eivätkä hyödyttää; niitä ei kerta kaikkiaan ole olemassa (Jer.10:5,14,15). Siksi täytyykin kaiken palvonnan, mitä ihmiset harjoittavat Raamatun mukaan olla monoteistista, toisin sanoen sen on kohdistuttava yhteen ainoaan Jumalaan (2.Moos.20:3; Mark.12:29 - 30). Polyteismin moneen jumalaan kohdistuva kunnioitus ei kuulu cultus divinus -käsitteen (jumalanpalveluksen) piiriin. Mitä pakanat uhraavat epäjumalille, sitä he eivät uhraa Jumalalle, vaan riivaajille (1.Kor.10:20). Jos pakanat tahtovat todella kunnioittaa Jumalaa, heidän täytyy luopua epäjumalistaan ja kääntyä ainoan tosi Jumalan puoleen, niin kuin Paavali ja Barnabas saarnasivat lystralaisille (Apt.14:15). Niin painokkaasti Raamattu opettaa monoteismia.
Kristityt korostavat Raamatun ehdottomasti opettavan myös, että ainoa Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki, siis kolme persoonaa yhdessä ainoassa Jumalassa. Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat persoonanimityksiä (Matt.28:19; 2.Kor.13:13). Kolmiyhteinen Jumala on erityisesti ilmoittanut itsensä Kristuksen kasteessa (Matt.3:16-17). Vaikka termin ”kolminaisuus” käyttöä vältettäisiin mm. siitä syystä, ettei termiä esiinny Raamatussa, ei ole mahdollista ymmärtää Raamatun opetuksia Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä ilman Jumalan ykseyden vaatimuksen käsittämistä, että on yksi Jumala, joka ilmenee kolmessa persoonassa. Jos kiellämme Isän, Jeesuksen ja Pyhän Hengen olevan yksi Jumala, kiellämme apostolis-raamatullisen uskon perusteet. Sillä mm. vain Jumala voi pyhittää ja vain Pojan kautta on pääsy Isän tykö ja Jeesus sanoo, että Hän ja Isä ovat yhtä (Joh.10:30).
Kaikki luodut voivat olla olemassa useampina yksilöinä. Jumalan rinnalla ei kuitenkaan voi olla olemassa toista. Raamatun mukaan Jumala on absoluuttisessa ja eksklusiivisessa merkityksessä yksi ainoa (Jes.43:10; 45:5; 1.Kor.8:4; 5.Moos.6:4). On täysin turhaa väittää, että Raamatussa luotujakin sanotaan jumaliksi. Raamattu tekee selvän eron ns. "jumalien" ja ainoan Jumalan välillä, Hänen, joka olemukseltaan on Jumala, jonka rinnalla ei toista ole (1.Kor.8:5). Siitä myös korostava sana "ainoa" (1.Tim.6:15-16). Jumala on ens summum (korkein olevainen), jonka olemassaolo, vaikutus, herruus ja arvonanto eivät kuulu kenellekään muulle. Pakanoiden epäjumalat eivät kykene mihinkään (Jes.41:23). Maallisen esivallan henkilöt kykenevät johonkin, mutta vain Jumalan avulla ja Hänen alaisinaan, eivät milloinkaan ilman Jumalaa. Sen vuoksi rukoilemme joka sunnuntai seurakuntarukouksessamme, että ainoa tosi Jumala tahtoisi ylläpitää heitä ja heidän toimintaansa tahtonsa mukaan.
Jumalan ykseydellä on käytännössä tärkeä merkitys. Unitas Dei (Jumalan ykseys) sisältää
- voimakkaan kehotuksen kiintyä jakamattomin sydämin ainoaan Jumalaan (Mark.12:30; 5.Moos.6:5),
- suuren lohdutuksen, jota meiltä ei kukaan eikä mikään voi riistää, jos kerran Jumala on puolellamme (Room.8:31). Meille esikuvaksi Raamattu käsittelee oppia Jumalan olemuksesta ja ominaisuuksista, niin kuin kaikkia muitakin opetuksia, aina niiden käytännöllisen merkityksen kannalta.
Kysymykseen, voidaanko lausua jokin Jumalan määritelmä vai ei, on vastattava seuraavasti: Jos emme käsitä sanaa ‘määritelmä’ (definitio) perin ahtaassa merkityksessä, vaan katsomme sen tarkoittavan kuvaamista (descriptio), voisimme kaikitenkin puhua Jumalan määritelmästä. Voimme näet ja meidän pitääkin kuvata Jumalaa niiden määreiden perusteella, jotka Hän sanassaan itsestään antaa: yhdeksi ainoaksi, muuttumattomaksi, kaikkivaltiaaksi, kaikkialliseksi, vanhurskaaksi, Kristuksessa armolliseksi, jne. Jumalaksi. Tässä mielessä on koko pyhä Raamattu Jumalan, erikoisesti Hänen rankaisevan vanhurskautensa (lain) ja Hänen armahtavan rakkautensa (evankeliumin) kuvausta. Oikein sanovat vanhat teologimme: Jumalaa ei voida määritellä, mutta Häntä voidaan kuvata Hänen ilmoitetun sanansa perusteella. Tämä descriptio on kuitenkin meille ihmisille riittävä oppiaksemme Raamatusta tuntemaan Jumala siten, että tämän tuntemuksen kautta tulemme autuaiksi.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
7/2008
Olen miettinyt kolmen suuren maailmanuskonnon yhteistä merkitystä meille kaikille. On puhuttu paljon siitä, kuinka kristinusko, juutalaisuus ja islam ovat, ainakin hetkittäin, törmäyskurssilla. On esitetty huomiota herättävä teoria siitä, että huomispäivän sodissa valtiot eivät taistele, vaan vallitsee sota eri kulttuurien kesken. Suurin konflikti tulee ilmeisesti olemaan länsimaisen ja itämaisen kulttuurin yhteen törmääminen. Tämä on sikäli merkittävää, että joidenkin tilastojen mukaan esim. vuoteen 2050 mennessä vanhoista EU -maista ainoastaan Suomi on maa, johon ei tule muslimienemmistöä. Muslimien osuus väestöstä kasvaa voimakkaasti sekä Euroopassa että Amerikassa. Euroopassa muslimiväestön nopeaan kasvuun vaikuttavat siirtotyöläiset ja muslimiperheiden suurempi lapsiluku.
Tämä kehitys pakottaa meidät ennemmin tai myöhemmin vakavasti pohtimaan kaiken maallistumisen keskellä Abrahamin perillisten merkitystä länsimaiselle kehitykselle ja kulttuurille. Juutalaisuus on antanut oman arvokkaan panoksensa länsimaisen kulttuurin ja ideologian kehittymiselle. Panos on perustunut paitsi yksittäisten lahjakkaiden ajattelijoiden ja tiedemiesten työhön, myös siihen tosiasiaan, että juutalaiset ovat halunneet opettaa ja vaalia raamatullista perustaansa. Kristinusko on ollut länsimaisen sivilisaation, kulttuurin, etiikan ja moraalisääntöjen keskeinen vaikuttaja. Niin kauan kuin elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa ja kristinusko ammensi moraaliseettiset ohjeensa Pyhästä kirjasta eli Raamatusta, kristinusko on ollut yksi länsimaisen ajattelun tärkeimmistä vaikuttajista.
Islamissa moraalis-eettinen sanoma on keskeisellä sijalla. Islamissa ei vallitse selvää jakoa maallisen ja hengellisen regimentin välillä, vaan kaikki yhteiskunnalliset asiat johdetaan islamin moraalis-eettisistä periaatteista. Länsimaisessa kulttuurissa kristinuskon moraalis-eettinen vaikutus on sen sijaan yhä kapenemassa ihmisten vapautta ja oikeuksia korostavan uusliberalistisen humanismin hengen vallitessa. Tästä on seurauksena, että yksilön oikeuksia korostava länsimainen ajattelu ja islamin itämainen kollektiivisia velvollisuuksia korostava moraaliseettinen ideologia törmäävät toisiinsa.
Kuinka törmäyskurssin vaurioita voi lievittää? Koska islam kaikkien maallisten ennustusten mukaisesti tulee leviämään länsimaissa ja sen merkitys korostumaan, on nähdäkseni ainut keino törmäyksen lieventämiseen, että sekä länsimaisen kulttuurin moraali-etiikan muovanneet tekijät, kuten kristinusko ja juutalaisuus, ryhtyvät suhtautumaan omaan moraali-eettiseen perintöönsä vakavasti. Tässä tilanteessa kristinusko ja juutalaisuus eivät voi vain sivusta seurata länsimaista maallistumista ja eettis-moraalista heikkenemistä, vaan niillä on omien pyhien kirjoitustensa pohjalta vastattava heikkenemiseen ja heitettävä oma selkeä haasteensa yksilöä palvovalle ja maallistuneelle ajattelulle, jossa äärimmillään ihminen itse on oma jumalansa.
Tarvitaan moraalis-eettisiä ohjeita, opetusta ja käytäntöä, joka voi omalta osaltaan vaikuttaa kollektiivisen moraalis-eettisen tietoisuuden heräämiseen ja lisääntymiseen. Jos tässä ei onnistuta, on hajoavan ja pirstoutuvan moraalis-eettisen maailmankuvan selkeän heikkenemisen myötä islamin uskolle otollinen maaperä ottaa länsimaisessa ajattelussa johtava rooli aikaa myöten. Tämä johtuu siitä, että mikään yhteiskunta tai kulttuuri ei säily, kehity tai kukoista ilman selvää moraalis-eettistä kollektiivista arvopohjaa, sen noudattamista ja valvontaa jokapäiväisissä käytännöissä.
Länsimaisen kulttuurin haasteena onkin tasapainoilla yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien ja yhteisöllisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa niin, että kulttuuri voisi kukoistaa ja kansalaiset kokea olonsa turvalliseksi, oikeudenmukaiseksi ja mielekkääksi. Länsimaista ajattelua kiehtoo tällä hetkellä utopia yksilön loputtomista oikeuksista, loputtomiin jatkuvasta hyvän jakamisesta yksilön itsekkään oikeusnäkökulman pohjalta.
Tästä kaikesta ymmärtääkseni seuraa, että sekä kristinusko että juutalaisuus ovat jo joutuneet tai joutuvat uskontoina aivan uudenlaisen haasteen eteen. Tähän mennessä ainakin kristinusko on säilynyt luopumalla asteittain uskonsa tunnustusopillisesta, raamatullisesta opetuksestaan ja saanut maallistuneen yhteiskunnan tuen toimilleen. Jokainen meistä varmasti ymmärtää, että jos kristinusko ei palaa pyhien kirjoitustensa moraalis-eettisiin ja muihin opetuksiin, se tuhoaa itsensä tekemällä itsensä maallistuneessa maailmassa tarpeettomaksi.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
6/2008
Haluan vielä kerran kiittää Shalom -lehden ja Israelin Ystävät ry:n puolesta kaikkia niitä, jotka osallistuivat ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen 100-vuotisjuhlamatkaamme Israeliin 4.–11.5. 2008. Matkamme oli onnistunut ja sen tavoitteet saavutettiin. Näistä kaikista saatte lukea tarkemmin Israelin Ystävät ry:n Varsinais-Suomen piirin varapuheenjohtajan, pastori kirjailija Pekka Sartolan artikkelista Shalom -lehden sivuilla. Tässä lehdessä on suomennettuna myös liittomme puheenjohtaja Hannu Elon Jerusalemissa King of Kings -seurakunnassa 100-vuotisjuhlassa pitämä juhlapuhe.
Matkallamme oli monia kohokohtia. Mieleen jäivät Beit Singerin lastenkodin
lasten vaikuttavat esitykset, vakavasti toimintarajoitteisten hoitolaitoksen
johtajan esittämät koskettavat kuvat ja sanoma toivosta, jota myös Israelin
Ystävät ry:n monet auttamishaluiset hoitoalan vapaaehtoiset tuovat näille
Jumalan luomille ihmisille moninaisen inhimillisen vajavaisuuden ja kamppailun
keskelle. Mieleeni jäi lähtemättömästi Olavi Syvännön työtämme tukeva
puhe Jaffassa, kuten myös Israelin valtion edustajien kannustavat puheet,
jotka rohkaisevat meitä jatkamaan työtämme entistäkin nöyrempinä ja kiitollisina
siitä, että saamme olla toteuttamassa omalta pieneltä osaltamme Jumalan
suurta suunnitelmaa Israelin valtion ja kansan hengellisen, henkisen ja
aineellisen jälleenrakentamisen osalta. Tuskin voi millään järjestöllä
olla haastavampaa ja samalla jalompaa tehtävää suoritettavana Jumalan
jokapäiväisen armon varassa. Israelin juhlamatkamme perusteella meillä
ei todellakaan ole mitään hävettävää työssämme. Meidän ei tarvitse antaa
minkään poliittisen tai uskonnollisen ailahtelun vaikuttaa tärkeän työmme
perusteisiin, päämääriin tai toteutukseen. Meillä ei ole mitään salattuja
tarkoitusperiä. Meidän tehtävämme on olla juuri niiden rinnalla, jotka
tarvitsevan Jumalan apua, huolenpitoa ja rakkautta eniten. Meidän tulee
rehellisesti rakastaa ja rakentaa kaikissa olosuhteissa. Me emme halua
koskaan unohtaa niitä, jotka Jumalan vanhurskautta janoavat. Siksi meidän
tulee olla todellisia Israelin ystäviä, jotka rakastavat Israelia – ei
oman vaan Jumalan antaman rakkauden varassa.
Järjestömme periaatteisiin kuuluu, ettemme halua millään tavalla sekoittaa
hengellistä ja aineellista auttamista toisiinsa. Juutalaisten oikeutetusti
tuomitsema materiaalisen avun ja hengellisen työn sekoittaminen keskenään
johtaa pitemmän päälle vain materiaalin tavoitteluun ja hengellisten asioiden
materialisoitumiseen. Olisi suorastaan julmaa ja sopimatonta, jos ihmisen
heikkoa materiaalista tilannetta ja hätää käytettäisiin hyväksi ihmisen
pakkokäännyttämiseksi uskontoon tai ideologiaan. Tällaista menettelyä
ei Raamattu opeta eikä evankeliumi ole materiaalista auttamista, vaan
syvällisten hengellisten asioiden esillä pitämistä. On erotettava selvästi
oikealla tavalla toisistaan toisaalta diakonia- ja laupeudentyö ja toisaalta
hengellisen pelastuksen sanoma. Näitä ei aseteta vastakkain, mutta ei
myöskään sekoiteta keskenään. Muuten saatamme toimia vastoin Raamatun
opetusta ja alkuseurakunnan käytäntöä.
Israelin Ystävät ry:llä ei ole Israelissa
lähettejä, vaan me tuemme paikallisia messiaanisia juutalaisia
seurakuntia. Heistä pyrimme suuntaamaan apumme juuri niille, jotka
ovat eniten avun tarpeessa. On aivan luonnollista, että tuemme uskonveljiämme
ja -sisariamme myös Israelissa. Heillä on erityisesti hengellisessä
ja henkisessä mielessä myös paljon annettavaa meille. Emme
halua näiden messiaanisten juutalaisten luopuvan juutalaisesta identiteetistään,
vaan kannustamme heitä säilyttämään juutalaisuutensa
ja olemaan Israelin valtion rakentavia kansalaisia. Sillä Jumalan
rakkaus ilmenee juuri siinä, ettei niin juutalaisen kuin suomalaisenkaan
tarvitse luopua identiteetistään kelvatakseen Jumalalle. Raamatun
mukaan Jumalan armon osallisuuteen ei tulla
vaatimusten tai käskyjen kautta, vaan armo sisältää
vain kutsun ja sen vapaaehtoisen ja henkilökohtaisen vastaanottamisen
Jumalan tahdon mukaan – ei muuta. Laki ja käskyt ovat tärkeä
osa matkalla kohti ansaitsematonta armoa. Tässä suhteessa jokainen
juutalainen niin kuin ei-juutalainenkin saa elää yksin armon
varassa. Juuri siksi meidän tulee oikealla tavalla kunnioittaa toistemme
vakaumusta, olimmepa sitten juutalaisia tai ei-juutalaisia. Todellinen
dialogi uskontojen kesken lähtee juuri kunnioituksen pohjalta. Oma
vakaumus on jokaiselle tärkeä asia, siksi meidän tulee
kunnioittaa toistemme vakaumusta, eikä yrittää väkisin
pakottaa toista omaksumaan meidän vakaumustamme. Kuitenkin oman vakaumuksen
rakentava esillä pitäminen on meidän jokaisen oikeus ja
velvollisuus. Meidän tulee antaa Jumalan vaikuttaa meissä niin
tahtomista kuin toimintaa toistemme parhaaksi. Ei toistemme vahingoksi,
vaan Jumalan kunniaksi.
Kilpailkaamme toinen toisemme kunnioittamisessa!
Toivotan kaikille Shalom-lehden niin juutalaisille kuin
kristityille lukijoille riemullista ja armorikasta kesää!
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
5/2008
Vanha testamentti on juutalaisille, arvostettujen juutalaisten oppineiden mukaan, Tooran osalta pyhä kirja. He eivät arvostele tai aseta sen sanomaa tai tekstiä kyseenalaiseksi. Juutalaisille on tärkeää, että jo 12-vuotias poika pyrkii opettelemaan Tooran ulkoa. Raamatussa, samoin kuin juutalaisuudessa, pääpaino on Sanan kuulemisessa, Sanan syvällisessä ymmärtämisessä ja sen noudattamisessa.
Esimerkkinä voimme ottaa virallisen vuoden 1938 suomenkielisen Raamatun
käyttämän käsitteen liitto. Raamattu tuo esille Vanhassa
testamentissa lukuisia liittoja, mutta pohjimmaltaan kysymys on saman
liiton eli Israelin ja Jumalan kansan välisen liiton vahvistamisesta,
ei erillisistä liitoista. Näin juutalaiset ovat asian ymmärtäneet
ja näin myös juutalainen apostoli Paavali opettaa. Raamattua
ei voi tasapainoisesti ymmärtää, jos haemme Raamatusta
vain oman kielemme hakusanoja ja yritämme sitten täsmäsanoilla
selvittää opetuksien kokonaisia sisältöjä. Raamatussa
käytetään monia käsitteitä ja rinnakkaisia sanoja
selvittämään ajatuskokonaisuuksia tai kirkastamaan sanomaa.
Raamatussa käytettyyn menetelmään kuuluu mm. asioiden tarkastelu
eri näkökulmista.
Raamatusta näkee selvästi, että raamatunajan juutalaisilla
ja Jeesukseen Messiaanaan uskovilla juutalaisilla oli selvästi erilainen
näkökulma asioihin. Näkökulma huipentuu ajatukseen,
kuka Messias on ja mitä messiaaninen aika merkitsee? Raamatun ajan
juutalaisille ja monille nykyajan juutalaisille Messias ei ole vielä
tullut. Hän on enemminkin maallinen kuin hengellinen pelastaja. Yleisesti
juutalaiset ymmärsivät Raamatun aikaan ja yhä edelleen
vanhan liiton seuraavaan tapaan:
1.Pysyvänä juridisena liittona (tyîrV;b BBerit). Tässä
merkityksessä, Jumalan yksipuolisesti tekemänä ja ilmoittamana
juridisena liittona, vanha liitto on edelleen voimassa. Laki on Jumalan
oikeuden edessä voimassa Jumalan määrittämillä
ehdoilla ja rajoituksilla. Tässä merkityksessä lakiliitto
on nyt ja aina täällä ajassa voimassa Jumalan osalta myös
kristilliseltä näkökannalta ja tässä merkityksessä
Jeesus puhuu, kun Hän sanoi: "Älkää luulko, että
minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole
tullut kumoamaan, vaan täyttämään" (Matt.5:17).
Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat,
ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen
kuin kaikki on tapahtunut. (Matt. 5:18 vrt. Luukas 16:17)
2.Teologisessa merkityksessä vanha liitto (tr;k Berit) vahvistaa
täällä ajassa juutalaisten erityisaseman muiden kansojen
keskellä. Tämä tarkoittaa, että heidän erityisasemansa
on siinä, että he ovat Jahven kansaa, jonka mm. lain liitto
vahvistaa. Juutalaisen kansan valintana ja kutsuna on olla erityinen kansa
täällä maan päällä ja sellaisena kansana
heidän tulee pysyä. Tähän vaatimukseen kuuluu myös
mm. kansallinen puhtaus. Tässä merkityksessä tämä
onkin pitänyt paikkansa, mutta Vanhassa testamentissa kuitenkin ennustetaan,
että Jumala on tekevä Israelin kanssa Uuden liiton, ei samanlaista,
jonka Hän teki isien kanssa (Jer.31:31-34, Hes.36:24-28). Tästä
seuraa, että juutalaisten tulisi olla kerran tämän Uuden
liiton kansalaisia eikä enää sen vanhan liiton, jonka Jumala
teki heidän isiensä kanssa. Vanhaa liittoa ei siis häpäistä
Raamatussa, vaan se korvataan kokonaan uudella teologisella liitolla,
jossa juutalaisella kansalla on erityinen tehtävä ja rooli,
olla Messiaan opetuslapsia ja sanansaattajia. Tämä Uusi liitto
koskee siis ensisijaisesti nimenomaan juutalaisia, vasta toiseksi muita
kansoja. Samoin jo Vanhassa testamentissa on ymmärretty olevan useita
viittauksia tällaiseen Messiaaseen, jolla on oleva merkittävä
asema juutalaisen kansan historiassa ( Jer.23:5, Jes.10:11 ja luku 53,
Miika 5:1).
Uuden testamentin kirjoittajat ovat ymmärtäneet, että Jeesus on luvattu Messias ja Hänen kauttaan Jumala tekee maailman ja juutalaisen kansan kanssa kokonaan Uuden liiton, joka ei perustu pohjimmaltaan ihmisten omaan lain täyttämiseen, vaan Jumalan armoon. Uuden testamentin kirjoittajat, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta juutalaisia, tarkastelevat kysymystä liitosta (diaqh/kh diatheke) uudesta pelastuksen näkökulmasta. Tässä merkityksessä suomenkielisen liitto sana käännöksen alkukielinen sana (diaqh/kh diatheke), joka merkitsee itse asiassa pääsääntöisesti Jumalan yksipuolista pelastukseen tähtäävää säädöstä tai määräystä tai testamenttia, joka tulee ilmi Jeesus Messiaassa, esiintyy alkukielellä 33 kertaa Uudessa testamentissa. Tällöin kuoleman jälkeinen elämä ja iankaikkinen pelastuksen näkökulma Messiaassa tulee tärkeimmäksi, ellei ainoaksi tarkastelukulmaksi. Tästä näkökulmasta apostoli Paavali kirjoittaa Galatian hairahtuneille messiaanisille ja kristityille seurakuntalaisille, että vanha liitto pelastuksen antavana liittona ei ole todellisuudessa koskaan ollutkaan olemassa, eli Kristus on kertakaikkisen pelastavan lakiliittoajatuksen loppu. Tällä Galatian messiaanisista juutalaisista ja kristityistä koostuvan seurakunnan harhalla tai kiistakysymyksellä ei ole merkitystä sellaisille juutalaisille, jotka eivät usko pelastavaan ja armahtavaan Jeesus Messiaaseen. Heidän kannaltaan Jumalan antama laki on heidän erityisasemansa pysyvä osoitus täällä ajassa. Eiväthän juutalaiset yleisesti usko laintäyttämisen johtavan automaattisesti iankaikkiseen elämään, tai että he lakia täyttämällä saisivat periä taivasten valtakunnan.
Tämä oli Galatian seurakunnan harha, ei juutalaisten yleinen
harha. Joulunumerossa Shalom-lehden pääkirjoituksessa käsittelin
siis kristityistä ja messiaanista juutalaisista koostuneen Galatian
seurakunnan lain ymmärryksen harhautumista pääasiassa apostoli
Paavalin opetusten pohjalta. En silloin vielä osannut kuvitella,
että tuo apostoli Paavalin mainitsema kristittyjen harha yhä
elää voimakkaanakin pienessä osaa kristillistä yhteisöä.
Onneksi tämä vanha kristillinen harha on tullut jälleen
esille ja se voidaan oikaista Jumalan Sanan pohjalta, kuten olen jo tehnytkin
alustavasti joulukuun 2007 Shalom-lehden pääkirjoituksessa.
Ongelmathan eivät maailmasta poistu vaikenemalla, vaan ne kohtaamalla
Jumalan Sanan pohjalta totuudellisesti, koska Jumalassa ei vilppiä
ole, vain Hän yksin on tie, totuus ja elämä.
Juutalaisten yleisemmin ymmärtämässä juridisessa merkityksessä
vanha liitto on siis täällä ajassa edelleen voimassa Jumalan
yksipuolisesti antaman lain muodossa. Apostoli Paavali kirjoittaa juutalaisten
erityisasemasta Room. 9:3-5, mutta lisää heti perään,
että mutta ei niin, että Jumalan sana olisi harhaan mennyt.
Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel,
eivät kaikki ole lapsia sen tähden, että ovat Aabrahamin
siementä (Room. 9:6-7) ja hän kehottaa meitä kaikkia olemaankin
laupeuden astioita (Room. 9:20-28).
Olkaamme Kristuksen ja Hänen Sanansa orjia, kuten juutalainen apostoli
Paavalikin oli. Älkäämme olko ihmisten tai ihmisajatusten
orjia. Vapauteen Kristus vapautti meidät! Sallikoon pyhä Israelin
Jumala meille kaikille tämän asennemuutoksen jo tänä
päivänä Pyhän Henkensä kautta! Ettemme toisiamme
kiroaisi ja perinjuurin repisi, vaan siunaisimme ja rakastaisimme toisiamme
ja jopa vihollisiamme – todellisen Messiaan vapaudessa!
Shalom–terveisin,
Ilkka Vakkuri
4/2008
Olemme kaikki matkalla jonnekin. Uskova on parhaimmillaankin täällä ajassa vain matkamies, maan muukalainen toisten matkaajien joukossa – näin ainakin 2. Pietarin kirjeen mukaan. Me Israelin Ystävät olemme pian matkalla moniin tämän vuoden juhliin. Osa meistä on pian matkalla Jerusalemiin Israelin Ystävät ry:n 100-vuotisjuhliin ja Israelin valtion 60-vuotisjuhliin. Tällaisten asioiden puolesta matkaaminen voi olla yhtä juhlaa. Hyvän asian juhliminen yhdessä on mukava ja miellyttävä asia. Siksi on hienoa lähteä matkalle! Israelin kansa on joutunut matkustamaan paljon, eikä matkanteko aina ole ollut yhtä juhlaa. Välillä on kansa autiomaassa napissut ja ollut napit vastakkain Jumalan suurten suunnitelmien edessä. Jumalan sallimus on tuntunut pahalta, jos se on osunut omalle kohdalle negatiivisten asioiden merkeissä. Kuitenkin Jumala on sallinut myös ilon aiheita. Usein raamatuntutkijat vertaavat Israelin kansan vaiheita ikään kuin miniatyyrinä koko ihmiskunnan vaiheisiin. Onko nyt kansan aika levähtää, kun huomattava osa juutalaisista on päässyt isiensä maahan? Tätä lepoa on Israelin kansa odottanut nykyisen Israelin valtion koko olemassaolon ajan. Eikä odotettua lepoa ole näköpiirissä. Onko muillakaan, kokonaisilla kansoilla, maailmassa lepoa?
Kun uskova kohtaa Jumalan, hän toivoo saavansa myös pysyvän levon vaikeuksista. Valitettavasti Jumalan sallimus toimii usein päinvastoin. Vaikeuksia tuleekin paljon, eikä pääse vähällä. Onko uskova epäonnistunut, jos hän kohtaa paljon vaikeuksia? ”Vaikeuksien kautta voittoon” – sanotaan eräässä hengellisessä laulussa. Mutta kuinka paljon yksi kansa tai ihminen voi kestää vastoinkäymisiä? ”Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus; ja Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää”, luvataan Raamatussa (1.Kor.10:13). Toisaalta Raamattu on täynnä opetusta oikeasta ja väärästä kärsimyksestä vapautumisesta. ”Varo, ettet käänny vääryyteen, sillä se on sinulle mieluisampi kuin kärsimys” (Job 36:21). ”Sillä hän ei halveksi kurjan kärsimystä, ei katso sitä ylen, eikä kätke häneltä kasvojansa, vaan kuulee hänen avuksihuutonsa.” ”Mutta muistakaa entisiä päiviä, jolloin te, valistetuiksi tultuanne, kestitte monet kärsimysten kilvoitukset” (Hebr.10:32). ”Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä” (1 Piet. 5:1).
Edellä mainittujen raamatunjakeidenkin pohjalta näyttäisi siltä, että Jumalalla on aivan oma käsityksensä kärsimyksestä ja sen merkityksestä. Juutalainen apostoli Pietari kirjoittaa: ”Että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä” ja juutalainen apostoli Jaakob jatkaa: ”Tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä” (Jaakob 1:3). Uskovan kärsimys ei siis ole turha. Sen, joka ei usko Israelin pyhään tosi Jumalaan, kärsimys on siis turhaa. Se ei johda mihinkään hyvään lopputulokseen. Tulisiko meidän uskoa, että Jumalan sallima kärsimys on meille hyväksi? Ei liene kovin suosittu puheenaihe edes uskovien keskuudessa. Miten tällainen kärsimysasia sitten toimii?
Se toimii siten, että maailma kyllä antaa kärsimystä Jumalan salliessa sen, mutta uskovina me haluamme olla huolehtimassa, ettei kukaan kärsisi turhaan. Israelin kansakin kärsii turhaan, jos se ei turvaa yksin Jumalaansa ja tämän armahtavaan rakkauteen. Maailmasta ei saa bonusta matkalle taivaaseen. Taivaassa ei ole businesluokkaa ollenkaan. Niiden elämä, jotka eivät pääse taivaaseen, raukeaa tyhjiin. Siinä ei ole toivoa, vaan kärsimys jatkuu iankaikkisesti ja turhaan. Me Israelin Ystävät haluamme kärsiä yhdessä. Siksi me olemme yhtä. Juutalainen kansakin on ollut yksimielinen ainoastaan vaikeuksien keskellä. Mikä onkaan Israelin tulevaisuus, jos sen kadut ovat täynnä turhaa kärsimystä? Meidän tulisi varmaan kaikkien kääntyä huutamaan avuksi Herran nimeä! Missä sitten tässä ajassa matkaammekin, ettei matkamme olisi turha. Siunattua matkaa kaikille Messiaan nimessä!
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
3/2008
Elämme maailmassa, jossa ei ole liikaa rakkautta. Välillä voimme kyllä kohdata elämässä hetkellistä rakkautta, mutta jos rakkaus on riippuvainen vain meistä itsestämme, rakkaudella on taipumus haalistua. Me Israelin ystävät tunnemme rakkautta Israelin kansaa kohtaan. Me näemme Israelin kansassa Jumalan omaisuuskansan, joka tarvitsee ja janoaa kärsimysten keskellä aitoa, syvällistä rakkautta. Rakkautta, joka ei tuomitse, vaan antaa anteeksi. Israelin kansan historia ei ole vain voitosta voittoon kulkemista, vaan se on, kuten hengellisessä laulussa sanotaan, kulkemista ”kärsimysten kautta voittoon”.
Jo Vanhasta testamentista voimme lukea Israelin kansan suurenmoista selviytymiskertomusta.
Jumala ei hylkää kansaansa. Israelin kansan selviytymiskertomuksen
taustalla ja koetinkivenä on koko ajan kansan ja Jumalan välinen
suhde. Jos Israelin kansa ei ole kuuliainen Jumalalle ja Hänen tahdolleen,
kansa joutuu Jumalan koettelemaksi. Tästä puhutaan teologisella
termillä ”sallimus”. Jumala sallii kansalleen vastoinkäymisiä,
vaikkei niitä mielellään kansalleen soisi. Israelin kansa
on lopulta riippuvainen Jumalan rakkaudesta, Hänen hyvyydestään
ja armostaan.
Jumalan armo on ainutkertainen, eikä Jumalan edessä voi itse puolustautua, vaan Hänen edessään meidän tulee tunnustaa vajavuutemme ja syntisyytemme. Tämä koskee niin Jumalan valitsemaa omaisuuskansaa Israelia kuin Israelin ystäviä. Ilman Jumalaa ja Hänen voimaansa, rakkautemme on vain hetken pintakiiltoa, joka perustuu maallisiin mieltymyksiimme. Jumala on suuri, pyhä ja ainutlaatuinen. Hän ei koskaan väsy, nuku eikä torku, vaan täyttää majesteetillista tehtäväänsä lakkaamatta. Jumala haluaa tarjota todellisen, pysyvän rakkauden elämäämme. Vain Jumalan rakkauden kautta me voimme rakastaa Jumalan omaa, kuten Hänen kansaansa. Ilman Jumalaa ei ole Jumalan kansaa. Ilman Jumalaa ei ole toivoa eikä tulevaisuutta. Jos joutuisimme ajattelemaan tulevaisuuttamme ilman yhteyttä Jumalaan, olisimme tyhjän päällä. Juutalaisen kansan vaellus iloineen ja suruineen on lopulta Kaikkivaltiaasta Jumalasta kiinni.
Tämä koskee luonnollisesti myös meitä metsäöljypuun oksia, jotka olemme vastoin luontoamme oksastetut jaloon öljypuuhun. Me emme kannata juurta, vaan juuri kannattaa meitä. Tämä ainutkertainen juuri onkin Jumalamme, joka haluaa levittää rakkauttaan kansansa kautta. Siksi jokainen juutalainen, jonka Jumala on kutsunut ja valinnut kulkemaan tietään, haluaakin levittää rakkauden sanomaa. Rakkauden sanomaa lähelle ja kauas. Olenkin ymmärtänyt, että juutalaiselle kansalle annettu yksi tärkeä tehtävä on Jumalan rakkauden osoittaminen ja sen vieminen niille, jotka eivät sitä vielä tunne.
Me Israelin ystävät haluamme yhdessä juutalaisen kansan kanssa rukoilla rauhaa, rakkautta ja Jumalan armoa kaikille kansoille. Jumalan rakkaus on erityistä rakkautta; Hän ei vaadi, vaan Hänen rakkautensa synnyttää vastarakkautta. Täten Jumalan rakkaus on voimavara, johon me kristityt ja juutalaiset voimme yhdessä turvata.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
2/2008
Sanotaan, että kun ihmiset innostuvat jostain asiasta, he saattavat innostuksissaan pian unohtaa, mikä asian alkuperäinen päämäärä oli. Perimmäinen kysymys kristillisessä uskossamme on, kuka Jeesus ”oli, on ja tulee olemaan” – ja mitä vastaukset merkitsevät. Kun olen viime aikoina kuunnellut satoja ihmisiä – juutalaisia ja ei-juutalaisia, jotka ovat olleet kiinnostuneita Shalom –lehden joulukuun 2007 pääkirjoituksen johdosta, olen tullut edellä mainitun sanonnan mukaiseen johtopäätökseen: Onko parempi tehdä Israel-työtä rehellisesti ja avoimesti työn motivaatiota ja päämäärää silmällä pitäen, eikä valikoiden julkisuudessa kuulijakunnan mukaisesti – kristityille toisia ja juutalaisille toisia asioita painottaen? Tunnustavat kristityt suhtautuvat vakavasti Raamatun varoituksiin, kuten siihen ettei ” kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva” (Matt.6:24 ja Luuk.16:13).
Mistä siis nyt, tässä järjettömältäkin
kuulostavassa kiistelyssä Uuden testamentin tekstien arvovallasta
ja soveltuvuudesta nykyaikaan on pohjimmiltaan kyse? Mikä tekee tämänkertaisen,
hyökkäävänkin, keskustelun mielenkiintoiseksi, mutta
samalla myös surulliseksi, on tosiasia, että Shalom –lehden
pääkirjoituksen (10/2007) kaikki kohdat olivat joko suoria lainauksia
Uudesta testamentista tai yhteenvetoja Vanhan ja Uuden testamentin useiden
raamatunkohtien opetuksista. Täten niissä ei ole ainakaan uskovalle
Raamatun tuntijalle mitään uutta tai häkellyttävää,
eikä päämääränä ole juutalaisvastaisuus.
Eikö Raamatusta johdettu ajatus, että Jeesus on tosi juutalainen
ihminen ja tosi Jumala, ja ettei ole muuta tietä Isän tykö
kuin Jeesuksen kautta, ole kunnianosoitus? Eikö pääkirjoituksen
ajatus, että juutalainen kansa on valittu ”viemään
eteenpäin sanomaa Kaikkivaltiaasta Israelin Pyhästä Jumalasta
ja Messiaasta”, ”sanomaa Hänen voimastaan ja Israelin
voimattomuudesta ilman Häntä”, ole arvostuksen osoitus?
Israelin ystäviä maailmassa on juutalaisten lisäksi lähinnä
vain Jeesusta Messiaanaan tunnustavissa kristityissä. Todellinen
ystävyys ja rakkaus joutuu koetukselle vasta, kun tulisi rakastaa
toista ja pitää toista ystävänään, vaikka
toisen näkemykset olisivat erilaiset kuin omat. Tätä ohjetta
ovat tunnustavat kristityt kautta maailman pyrkineet toteuttamaan Israelin
osalta Jeesuksen antaman esimerkin mukaisesti. Samaan päämäärään
uskon myös juutalaisen yhteisön pyrkivän, kunhan asiaa
tarkemmin molemmin puolin sydämessämme tutkimme. Olemmehan avoimesti
tehneet yhteistyötä jo kauan, toinen toisemme katsomukselliset
ja näkemyserot tietäen, ne sallien ja niitä kunnioittaen.
Olisi mieletöntä ja Israelille tuhoisaa yrittää ajaa
Israelia koko sydämestään tukevia pois heidän raamatullisen
uskonsa tähden. Kristityllä on oikeus uskostaan puhumiseen,
jopa universaalista raamatullisesta lähetyskäskyn näkökulmasta
kristillisen lehtemme joulunumerossa.
Omantunnon, vakaumuksen, ajattelun ja sanan vapaus ovat luovuttamattomia, demokraattisia, kristillisiä hyveitä. Miksi raamatullinen esitys kristillisessä lehdessä sitten riittää ärsyttämään, edes keskustelun pohjaksi? Raamatullisesti juutalaisen ärtymyksen ymmärtää, koska Vanha testamentti opettaa Jeesus Messiaasta mm., että ”ja Hän on oleva pyhäkkö, Hän on loukkauskivi ja kompastuksen kallio molemmille Israelin huonekunnille, paula ja ansa asukkaille” (Jes.8:14). Mutta mikä saa kristityksi tunnustautuvan ihmisen ärtymään ko. kirjoituksesta? Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto kiteyttää ärtymyksensä seuraavasti. ”Torjumme jyrkästi kirjoituksessa ilmenneen absoluuttisuusvaatimuksen, jonka mukaan vain usko Jeesukseen olisi ainoa tie J-lan yhteyteen.” Haluan kunnioittaa juutalaisen yhteisön mielipidettä ja ymmärtää sen lähtevän oman uskonnollisen vakaumuksen ja vahvan identiteetin näkökulmasta. Siksi en kritisoi sitä. Heillä on oikeus, jopa velvollisuus, esittää ja julkituoda oma vakaumuksensa ja omia näkökulmiaan. Onhan meillä kummallakin oikeus vapaasti harjoittaa uskontoamme ja sen mukaista uskoamme täällä Suomessa.
Kun juutalainen yhteisö julkilausumassaan pitää vaatimuksenaan yhteistyölle Jeesuksen kieltämistä ainoana tienä Jumalan yhteyteen, mikä kristityksi tunnustautuva järjestö suostuisi vaatimukseen yhteistyön ehtona ja kieltäisi julkisesti tai kuulijakunnan mukaan sanansa valiten, että Jeesus on ainoa tie pelastukseen? Selkeän kristillisen identiteetin ja selkeän juutalaisen identiteetin omaaminen voi luoda turvallisen pohjan yhteistyölle, joka ei pohjaudu muuttuvaan politikointiin tai maailmantilanteeseen, vaan pohjautuu pyhien kirjoitusten arvopohjalle. Toteutuuko, kuten pyhä apostoli Pietari varoittaa: ”Teille siis, jotka uskotte, se on kallis, mutta niille, jotka eivät usko, on se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, tullut kulmakiveksi ja kompastuskiveksi ja loukkauskallioksi. Koska he eivät tottele sanaa, niin he kompastuvat; ja siihen heidät on pantukin” (1Piet.2:8).
Nyt on varmasti meillä kaikilla, niin kristityillä kuin juutalaisillakin, parannuksen ja silmien aukaisun paikka, ettemme perin juurin hylkäisi Jumalan Sanaa ja lopulta paatuisi, vaan todella kasvaisimme Jumalan Sanan tuntemisessa ja antaisimme Hänen armollisen rakkautensa vaikuttaa meissä niin tekemistä kuin tahtomistakin. Täten tämäkin avoin keskustelu kääntyisi siunaukseksi. Niin kuin kirjoitettu on: ”Katso, minä panen Siioniin loukkauskiven ja kompastuksen kallion, ja joka Häneen uskoo, se ei häpeään joudu” (Room.9:33).
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri
1/2008
Israelin Ystävät ry:n 100-vuotisjuhlatilaisuudet tarjoavat mahdollisuuden Israelin Ystävät ry:n työn eteenpäin viemiseen ja juhlistamiseen monin eri tavoin. Tässä otteita toimintasuunnitelmasta vuodelle 2008. Siunatkoon Herra runsaasti Sinua, Shalom-lehden lukija. Pysykäämme rohkeina Israel-työssä, joka aloitettiin Suomessa 100 vuotta sitten!
Pyrimme kristittyinä lisäämään
suomalaisten myönteistä suhtautumista Israeliin ja sen kaikkiin
väestöryhmiin. Rohkaisemme ja tuemme Israelin henkistä,
hengellistä ja aineellista jälleenrakentamista, matkailua Israeliin
ja israelilaisten tuotteiden ostamista. Lisäämme Israelin Ystävät
ry:n näkyvyyttä ja tunnettavuutta rakentamalla suhteita päättäjiin
paikallisella, valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla.
Järjestön profiilia kirkastetaan ja sitoutetaan entisiä
ja uusia jäseniä aktiiviseen toimintaan Israelin Ystävät
ry:n periaatteiden mukaisesti. Järjestämme israelilaisten, mm.
messiaanisten juutalaisten vierailuja maahamme ja edistämme yhteyksiämme
Suomen juutalaisiin ja juutalaiseen seurakuntaan. Levitämme oikeata
tietoa Israelista, emme hyväksy antisemitismiä ja järjestämme
hengellisiä Israel-tilaisuuksia Raamatun ja sen lupausten pohjalta.
Jatkamme vuonna 2008 säännöllisen radio-ohjelman lähettämistä
Radio Deissä. Työn jatkuvuuden takaamiseksi tarvitsemme erityisesti
nuorten kiinnostusta Jumalan silmäterää Israelia kohtaan.
Pyrimme innostamaan nuorisoa mukaan Israel -työhön. Nuorten
kiinnostuksen lisäämiseksi juhlavuonna Israelin Ystävät
ry järjestää kirjoituskilpailun, jossa palkintona on Israelin
matka. Kirjoituskilpailun aiheet tukevat myönteistä Israel-kuvaa.
Tänä vuonna Jerusalemissa! Israelin Ystävät ry järjestää
100-vuotisjuhlansa kunniaksi juhlamatkan Israeliin. Mainittakoon, että
Israelin valtion 60-vuotisjuhlaa ja Israelin Ystävien 100-vuotisjuhlaa
lennämme viettämään paikan päälle. Matkan
osallistumismäärä täyttyi heti. Lahdessa on elokuussa
juhlakonferenssi ja Helsingin Tuomiokirkossa syyskuussa vuoden pääjuhla.
Lisäksi paikallisosastot järjestävät 100-vuotisjuhlia
mm. kiertueiden yhteydessä. 100-vuotisjuhlahistoriikki Israelin Ystävät
ry:n toiminnasta julkaistaan. 100-vuotisjuhlakalenteria myydään.
Voit tilata kalenterin tässä lehdessä olevasta mainoksesta,
myös ennakkotilauksia 100-vuotishistoriikista otetaan toimistolla
vastaan.
Toimintamme perustuu kristittyjen yhteistyöhön. Siksi haluamme säilyttää hyvät yhteydet evankelis-luterilaisten seurakuntien, ortodoksiseurakuntien, vapaiden kirkkojen seurakuntien ja herätysliikkeiden kanssa. Samoin pyrimme rakentavaan yhteistyöhön muiden Israel-ystävyystoimikunnan jäsenjärjestöjen kanssa. Yhdistyksemme sisäistä tiedonkulkua ja yhteistyötä tiivistetään. Liitto järjestää piirien puheenjohtajille ja edustajille yhteiskokoontumisia ainakin kerran vuodessa. Liiton ja piirien yhteistoimintaa tehostetaan entisestään.
Kotimaassa liiton toiminta näkyy vuosittain järjestettävässä Israel-konferenssissa, seminaareissa, piirien ja paikallisosastojen Israel-tilaisuuksissa vierailuina, ulkomaalaisten vieraiden kanssa järjestettävinä kiertueina, sekä liiton puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan vierailuina paikallisosastoissa. Liitto haluaa tukea ja kannustaa piirien ja paikallisosastojen toimintaa osallistumalla erilaisten juhlien ja päätilaisuuksien järjestelyihin. Pyritään paikallisosastojen tasapuoliseen ja joustavaan palvelemiseen kehittämällä vapaaehtoispuhujajärjestelmää.
Kaikessa kustannustoiminnassa toimitaan Jumalan Sanan pohjalta. Tärkeä yhdyssiteemme on Shalom-lehti. Se kertoo kenttämme kuulumiset ja maamme erilaiset Israel-tapahtumat. Lehtemme tuo esiin runsaasti Israelia ja juutalaisia koskevaa aineistoa. Avustuskohteitamme ovat vuonna 2008 mm.: Beit Singerin ja Shavivin lastenkodit, Jad Sarah’n sosiaalityö, terroristien uhrien ja omaisten auttaminen, KKL:n vesiprojekti, DVI:n hammasprojekti, Brennerien aborttien ehkäisemis- ja perhetyö, Messiaaninen materiaaliapu, Itä-Euroopan ja Israelin humanitäärinen työ, vapaaehtoistyö Israelissa, Raamattu- ja mediatyö. Yhteistyötä Israelin valtion kanssa kehitämme myös ja mm. vapaaehtoistyö yhdessä Israelin Työ- ja Sosiaaliministeriön kanssa kuuluu tähän. Suurimpia tarpeita ovat mm.: Lichtenstädt -sairaala Tel Avivissa, Beit Singer-lastenkoti lähellä Afulaa ja Shavivlastenkoti Herzliassa sekä autististen lasten kodit Holonissa ja Beershebassa. Järjestämme vuoden 2008 aikana kampanjaseminaarin vapaaehtoistyön aktivoimiseksi ja jatkamme leiritoimintaa Suomessa.
Shalom-terveisin,
Ilkka Vakkuri